Päiväkirjamerkintä 09/24, kirjoittanut Emmanuel de Vito / Mäni (VRL-14905)
Westernweekien paras anti oli ehdottomasti se, miten sieltä löysi samankaltaisia ihmisiä. Uusia tuttavuuksia, uusia ystäviä - ilman Westernweekejä ja eritoten juuri tämän vuoden kilpailua tuskin olisin nyt Mutukoskella, Magnus Antoninin vieraana.

Vastaanotto oli lämminhenkinen ja tuttavallinen. Magnus esitteli paikkoja ja pääsin rapsuttelemaan yhtä viime kevään tiimitoveriani, criollotamma Diaa; sen jälkeen istahdimme alas ja hörpimme rauhakseen kahvit ja vaihdoimme kuulumisia.

M & M Barocco oli miljööltään miellyttävä ja kodikas, vaikka se olikin huomattavasti hienompi kuin Seppele. Katselin vaikuttuneena siistiä ja järjestelmällistä varustehuonetta, kun valmistauduimme pieneen maastoretkeen. Magnus halusi näyttää tiluksia ja lähimaastoja, lupasi samalla kertoa paikan historiasta ja sen sellaisesta – kuuntelin hymyssä suin samalla, kun tein tuttavuutta maastoratsuni Manun kanssa. Karsinan nimikyltissä luki Murahti, mutta onnekseni tummanpuhuva pienhevonen tervehti mua murahduksen sijaan hörähdyksellä.

“Tää on ihan tuore tapaus. Melisen uus päähänpisto”, Magnus naurahti, kun suitsin läsipäätä tallin käytävällä.

“Ai jaa. Aattelit sit pistää mut koekaniiniksi.”

Magnus naurahti.

“On se jo sisäänajettu. Ja ihan täyspäinenkin pitäisi olla.”

Lähdimme ratsastamaan perätysten syysauringon paistaessa pilvettömältä taivaalta. Ratsukseen Magnus oli valikoinut Adoniksen, komean Puro Sangue Lusitanon, joka kulki reippain askelin mun ja Manun edellä. Oli kaunis, raikas päivä, juuri sopiva pienelle maastoretkelle. Naakkaparvi lehahti nauraen lentoon koivukujan latvustosta ja kaukana kuului kurkiauran huuto.

“Manu kulkee omalla moottorilla”, Magnus hymyili vilkaistessaan taaksepäin. Korvat pystyssä, pitkin ja reippain askelin kulkeva Manu puhkui intoa päästessään happihyppelylle.

“Joo. Tällaisiin oon tottunut. Se mun eestiläinen on vähän samanlainen.”

“Hyvä homma.”

Magnus kertoili niitä näitä, esitteli läheisen pikkukosken ja kangasmetsän läpi kulkevan muutamien tukkiesteiden sisältämän maastoesteradan. Ohitimme laavun ja melkein piilossa olevan, pikkuruisen uimarannan sekä puisen sillan, jonka pintaa vasten hevosten kaviot kopsahtelivat kumeasti.

Peltosuoralle päästyämme kannustimme hevoset laukkaan. Manu löysi heti nopean vaihteen ja tehosti räjähtävää lähtöä parilla riemupukilla, mutta onnistuin pitämään tasapainon ja pysymään kyydissä mukana. Musta harja piiskasi vallattomana kämmenselkiä vasten ja tunsin, miten pikkuori oikein venytti askeliaan päästessään laukkaamaan peltoaavan poikki. Magnus ja Adonis laukkasivat rinnalla, miehen suu oli yhtä leveässä hymyssä kuin omani.

“Mamma mia, se oli hauskaa”, Magnus virnisteli, kun sitten hidastimme ratsumme raviin ja lopulta käyntiin. Manun korvat kääntyilivät edestakaisin, sen sieraimet värähtelivät laajenneina kun se tasaili hengitystään. Taputin oria kaulalle ja naurahdin.

“Oli. Melkein kuin olisi ollut raketin kyydissä.”

“On tuo melkoinen taskuraketti.”

“No on.”

Paluumatkalla puheet pyörivät enimmäkseen westernin ympärillä - kertoilin Nayan kuulumisia ja tiedustelin, oliko Magnuksella kiikarissa kisamatkoja lähitulevaisuudessa. Leveällä hiekkatiepätkällä otimme vielä toisen, edellistä hillitymmän laukkapätkän, ennen kuin oli aika suunnatta takaisin tallia kohti.

“Mulla oli alunperin haaveissa vähän tämän tyyppinen hevonen”, kerroin sitten Magnukselle samalla, kun pörrötin kevyesti Manun harjaa. “Suomenhevonen tai piekkari. Oon aina pitänyt suomalaisista, niillä on hyvä työmoraali.”

“No, katselehan jostain mukiinmenevä tamma, niin äkkiäkös me sulle oma Manu laitetaan tulemaan”, mies ehdotti ja naurahdin.

“Kiitos tarjouksesta, mutta kyllä mä taidan olla yhden hevosen mies.”

“Joo, no, tarjous on silti voimassa.”

Melise, Magnusin yhtiökumppani, odotteli meitä vastassa, kun palasimme tallille. Hymyilevä nainen tarttui Manun ohjista, kun laskeuduin satulasta ja suorastaan kihisi tietää, miten maastossa oli mennyt.

“Ihana kuulla, että meni hyvin”, nainen sanoi ilahtuneesti kuultuaan, että maastoreissu oli ollut oikein mukava. Taputtelin Manua kaulalle ja Melise siirteli sen pitkää harjaa pois orin silmiltä.

“Ainahan tämmöiset ei niin suunnitellut ostot vähän mietityttää, mutta onneksi ei ole tarvinnut katua näitä kauppoja.”

“Joo, vaikuttaa kyllä mukavalta ja mutkattomalta hevoselta”, hymyilin Meliselle. “Toivotan teille monia, hyviä, yhteisiä vuosia.”

“Kiitos paljon!” Melise sanoi aurinkoisesti. Magnus nappasi aurinkolasit päästään ja putsasi niitä rennosti takkinsa helmaan.

“No, miten ois, vieläkö pistetään sauna tulille?”

“Mikä jottei”, virnistin. Hyvinhän tässä vielä löylyissä kävisi, matka Mutukoskelta Liekkijärvelle ei ollut kummoisen pitkä ajaa vaikka yötä vasten. Oli rikkaus omata ystäviä muuallakin kuin vain kotiseudulla.