Rinascimento Sim Pratolino 22.-23.10.25, kirjoittanut omistaja
"Rinascimento Sim Pratolino. Edellisen kerran täällä oli mitelty jo kolme vuotta sitten, mutta silti tuntuu kuin niistä ei olisi pitkäkään aika. Kaikki tuoksuu ja näyttää niin tutulta! Markkina-alueelta tehdyt löydöt, tavernakierrokset aamuyöhön asti sekä tietysti kaikki ne upeat ratsut ja ritarit, jotka sulassa sovussa mittelivät toisiaan vastaan, kaikki nämä palasivat mieleen heti alueelle astuttua. Sekä tietysti vuoden 2021 Spadaccino Champion di Pratolino-titteli Aragon XVI:n kanssa... Siinä oli hyvä hevonen."

Magnus oli osallistunut turnajaisiin kahden PSL-tammansa kanssa, joita voisi kutsua jo konkareiksi lajissa, mutta näiden lisäksi mukaan lähti myös noviisitason Zjablik. Ahalteke, joka ei ollut eläissään nähnyt peistä, renkaita, tynnyreitä tai mitään muitakaan asetaitoradalla nähtäviä kohteita ennen kuin vasta muutamia viikkoja ennen itse turnajaisia. Ne eivät kuitenkaan olleet 10-vuotiaalle kenttätammalle mikään ongelma, mitäs sellaisia ihmettelemään jos ei ratsastajansakaan epäröi? Zjablik on fiksu ja peloton hevonen, sellainen, joka olisi ollut soturin tai ritarin unelmaratsu. Jos jokin tai joku sössii, niin se on ratsastaja itse.

Ratsukko oli päässyt edellisenä päivänä jatkoon, tänään oli finaali. Heidän vuoronsa oli juuri alkamassa, ja Magnus yllytti tammansa rauhalliseen vasempaan laukkaan. Ensimmäisenä kohti heinäpaaliestettä, jonka jälkeen noutamaan peitsi renkaiden keräämistä varten. Kaikki kolme rengasta, jotka tolppien päissä odottivat keihästäjäänsä, Magnus keräsi nätisti peitseensä. Renkaiden palauttamisen jälkeen Magnus nosti oikean laukan ja ohjasi tamman jälleen kohti heinäpaaliestettä, tällä kertaa peitsi tulee iskeä pieneen vihannespussukkaan heti hypyn jälkeen - ja siihen se jäi nätisti pystyyn. Seuraavaksi miekka huotrasta ja iskemään kaalinpäitä sotilaista, sen jälkeen keihään poimintaan ja pakenevan "rotan", tässä tapauksessa epämääräisen perunasäkin, seivästämiseen. Magnus heitti keihään ja osui aivan perunasäkin reunaan - osuma joka tapauksessa! Keihäs mukaan, sitten laukattiin muutamien askeleiden verran, jonka jälkeen puolipiruetilla U-käännös kohti lohikäärmettä, joka myöskin piti keihästää. Viimeisenä trebuchet, joka laukaistiin omalla miekalla katkaisemalla viritysköysi. Rata päättyi siihen ja yleisö hurrasi ratsukolle, joka onnistui jokaisessa tehtävässä!
Magnus kehui hevostaan - seuraavaksi vain jännitettäisiin, mille sijalle he pääsevät...
Ja lopulta voittaja paljastettiin: Zjablik ja Magnus olivat vuoden 2025 Spadaccino Champion di Pratolino!

Nikki Ferrarin estevalmennus 11/2025 Ranskassa, kirjoittanut omistaja
Siinä hän oli. Itse Nikki Ferrari.
Magnus Antonini oli tunnettu hevosmies, monen lajin taitaja, mutta Ferraria hän ei ikimaailmassa tulisi päihittämään, sehän nyt oli selvä. Nainen, tuo kenttäratsastuksen mestari. Nainen, joka tehnyt kaikkensa päästäkseen huipulle. Nainen, joka kilpaillut kenttäratsastuksen korkeimmalla mahdollisella tasolla. Nainen, joka kasvattanut lukuisia huippuhevosia. Nainen, joka julistettu kerran menehtyneeksi, mutta kuin ihmeen voimalla palannut takaisin elämään ja istuutuen uudelleen satulaan.
Ihmenainen.
Hänen valmennettavanaan Magnus nyt oli.

"Mitä haluatte tehdä?" Ferrari kysyi. Naisen nahkatakki kiilteli maneesin valojen alla, päälaellaan lepäsivät pilottiaurinkolasit.
"Yleisesti kaipaamme vinkkejä. Zjablik kuumuu esteillä ja silloin kun se kuumuu, meno on oikeasti hurjaa."
"Eli lähtee käsistä?"
"No, käytännössä joo. Kyllä se kuulolla pysyy, mutta toisinaan kaahottaa niin että on hankala lähestyä estettä ja sitten joko kielletään tai hypätään oudosta paikkaa."
Ferrari katsoi vuoroin Magnusta ja vuoroin hevosta, joka mukelsi nivelkuolaintaan levottomana. Ratsastaja teki voltteja ja erilaisia taivutustehtäviä, jotta saisi pidettyä hevosen keskittyneenä eikä kiinnostumaan liikaa Ferrarin kasaamista esteistä.
"Kuinka usein te hyppäätte?"
"Pari kertaa viikossa, yleensä. Kisojen korvilla vähän enemmän."
"Pari kertaa ei kyllä riitä jos kyse tämmöisestä kuumenevasta hevosesta. Teidän pitää säännöllisesti tehdä jotain esteisiin liittyvää. Ei hypätä joka kerta, tietenkään, mutta useammin edes vaikka kavalettitreenejä, jotta "tatsi" pysyy. Katsotaanpas."
Ferrari levitti maneesin pitkälle sivulle kolme maapuomia noin reilun metrin välein.
"Aloitetaan ihan tavallisista ravipuomiharjoituksesta ennen hyppäämistä. Sen sijaan, että hevonen vain ravaisi puomien yli sen tulee oikeasti keskittyä siihen, missä jalkansa menevät jottei kopauttele niitä. Ja sinä keskityt pitämään huolen siitä, että hevonen menee oikeassa tahdissa ja temmossa. Ja istut suorassa. Ota hyvä ohjastuntuma ja ohjaa se puomeja kohti. Ja ihan keskeltä puomeja!"
Magnus teki työtä käskettyä. Hevonen valpastui nähdessään puomit ja korostuneesti nosti jalkojansa joka puomin kohdalla.
"Se on hyvin tietoinen kintuistaan, ei siinä." nainen naurahti. "Menkää vielä kevyessä ravissa uudestaan. Puomien jälkeen jatkatte keskiympyrälle ja nostat laukan, ja kun tulette ympyrältä uudestaan puomeja kohti, siirrät hyvissä ajoin raviin ja ylitätte puomit taas ravissa. Yritetään saada se hyvin kuulolle ja tarkkaavaiseksi." Ferrari seurasi, kuinka ratsukko ravasi puomit, nosti laukan ja siirtyi taas raviin ennen puomirivistöä.
"Hienoa. Seuraavaksi kokeillaan tällaista puomi-pystyeste-puomi -yhdistelmää. Puomi ennen estettä on apuna siinä, että ponnistetaan vasta sen jälkeen, ja puomi esteen jälkeen kertoo paikan, jota ennen tullaan alas. Hevosen tulee mennä samaa vauhtia alusta loppuun asti. Aloitatte harjoituksen isolla voltilla lyhyen sivun keskeltä."
Magnus nosti laukan, teki pari volttia löytääkseen sopivan tahdin laukalle ja suuntasi kohti harjoitusta. Zjablik nosti päänsä korkeammalle, mutta pysyi hillittynä. Puolipidäte, puomi, hyppy, puomi. Puomeja ei kolauteltu ja vauhtikin pysyi samana.
"Hyvä. Kokeilkaa uudestaan. Ja muista taas se puolipidäte hyvissä ajoin ennen ensimmäistä puomia, jotta hevonen tajuaa että nyt tapahtuu."
Ratsukko teki harjoituksen uudestaan, suoriutuen tällä kertaa vieläkin paremmin. "Hienosti menee. Huomaatko, miten hevonen on paljon keskittyneempi? Tehkää sama tehtävä vielä toisesta suunnasta, jotta saadaan sama harjoitus eri laukassa. Sitten voidaan pitää pieni tauko, kasaan sillä välin yhden okserin."

Treenit olivat tähän asti sujuneet hyvin. Zjablik kuumuvana hevosena kulki rennompana, päänsäkin oli jo laskenut alas.

"Viimeinen harjoitus. Menette päädyssä ison voltin, sitten hyppäätte puomi-pystyeste-puomin, jonka jälkeen suuntaatte okserille laukassa."
Magnus nosti tamman laukkaan, teki voltin ja suuntasi ensimmäiselle esteelle, jonka jälkeen okseria kohti. Havaittuaan, ettei okserin edessä ollutkaan puomia, tamma yritti lähteä kaahottamaan, mutta hyppäsi kuitenkin oikeasta kohtaa.
"Uudestaan. Jos tuntuu, että se meinaa lähteä taas kovempaa pystyesteen jälkeen, jatkat päätyyn ja teet vaikka kymmenen volttia, jotta saat vauhdin sellaiseksi kuin sinä haluat. Ei sellaiseksi, mitä hevonen haluaa."
Magnus toisti esteradan pariin kertaan ja kumpaankin suuntaan ja valmennus päätettiin suoritukseen, johon sekä Magnus että Ferrari olivat tyytyväisiä.

"Huh, ihan työstähän tämä käy, kamala hiki" Magnus nauroi satulassa, "iso kiitos sinulle, Ferrari. Opin niin paljon taas."
"Ei minua tarvitse mielistellä, Antonini. Teitte hyvin. Zjablik on lahjakas hevonen ja teillä yhteistyö sujuu hienosti. Kun vain muistat, että sinä määräät tahdin ja vauhdin, ei hevonen."

Päiväkirjamerkintä 7.9.2026: "On syssy", kirjoittanut omistaja (Magnus)
(Huom! Teksti kirjoitettu alunperin foorumille: tarinan muut hahmot ja hevoset ovat muiden kirjoittajien omistamia)
Oli kulunut viikko Power Jumpista ja tuntui, että kilpailuiden järjestämisestä aiheutunut stressi oli vieläkin yllä. Yöuneni olivat huonot, leposykkeeni oli jatkuvasti yli kahdeksaakymmentä, päivittäisistä sydämen rytmihäiriöistä puhumattakaan... Lääkäri oli neuvonut syömään beetasalpaajaa, jota en edelleenkään ollut "muistanut" hakea apteekista. Minä en ole hyvä syömään lääkkeitä, kun en kuitenkaan muista niitä ottaa.
Costas Arenosasin kilpailuihin oli onneksi vielä liki kuukausi aikaa, joten saisin rauhassa levätä muutaman viikon "tekemättä mitään". Tänäänkään minulla ei ollut mitään kiirettä mihinkään! Päivän aikatauluuni ei kuulunut muuta kuin Zjablikin rento liikutus (tamma oli joutunut olemaan viikon verran saikulla etusääreen tulleen haavan takia) ja illan joogatunti, johon Asta oli minut houkutellut mukaansa rentoutumaan.

Norlingin parkkipaikalle saavuttuani parkissa oli Avrelianin Porsche, ei muita. Milloinhan viimeksi olimme venäläisen kanssa olleet samaan aikaan tallilla? Koko ihmistä ei ollut näkynyt viikkoihin - ei sillä, että itsekään olisin Norlingissa aktiivisesti pyörinytkään omien menojeni takia ja Power Jumpin aikoihin venäläinen ei ollut edes Suomessa, mutta välillä tuli ihan olo, että liekö koko mies ottanut ja lähtenyt Norlingista, jättänyt vain hevosensa jälkeensä, mikä olisi kyllä täysin epärealistista toimintaa häneltä.
Nappasin Mersun takapenkiltä ratsastusvarustekassini mukaani ja suuntasin päätalliin, jonne tallityöntekijä Hanna oli Zjablikin jo tuonut aiemmin aamusta.

Musta (likainen) tamma mutusteli heiniään ja hörähti nähdessäni minut. "Hei, chica, olisko vihdoin maaston aika?"
Zjablik hamuili takkini taskuja herkkujen toivossa: jos jotain yleensä huonona tapana pidettyä käytöstä hyväksyin hevosiltani, niin ihmisten takkien ja laukkujenkin tonkimisen. Itsepähän olen ne opettanut kerjäämään ja etsimään syötävää...
Kumarruin katsomaan etujalan haavaa, mikä näytti oikein hyvältä. Haava ei märkinyt ja iho oli hyvin parantunut, joten maastoilulle ei olisi sen suhteen esteitä!

"Käyn hakemassa hoitoboksin, tuun kohta" sanoin tammalleni.
Kävellessäni tallikäytävää huomasin Ljubovin (= yksi tallin yksityisistä) olevan karsinassaan, mutta omistajaansa ei näkynyt. Jatkoin satulahuoneelle ja juuri kun olin tarttumassa oven kahvaan, ovi pamahtikin auki sellaisella voimalla että se kolahti kipeästi nenälleni.
"Auts, mierda!"
"Mitäs nyt...?" Oven avannut Avrelian säikähti itsekin. "Anteeksi, en tiennyt että olit oven takana. Tämä ovi on niin rasittavan raskas, kun yrittää kulkea syli täynnä tavaroita, pitää ihan jalalla tönäistä auki."
Pitelin nenääni, jota alkoi jomottamaan mukavasti.
"Ei se mitään... Pitäisi kyllä ottaa joo tuo pumppu pois, että ovi pysyisi auki pienemmälläkin effortilla, ei varustehuoneen ovi oikeasti tollasta tarvitsisi... Niin ja hei, pitkästä aikaa, kiva nähdä sinua."
"Hei ja kuin myös." Avrelian hymyili nopeasti ja suuntasi kohti Ljubovin karsinaa.
"Mikäli olet muuten maastoiluseuraa vailla niin tänään en valitettavasti ehdi. Ratsastan Ljubovin kentällä pikaisesti ennen kuin jatkan matkaani muualle."
"Ah, ei, en minä. Tai siis ainahan seura kelpaa mutta alunperinkin olin yksin menossa. Käyn rauhallisella lenkillä Zjablikin kanssa, se on ollut toipilaana."
Venäläinen vain hymähti vastukseksi, joten minäkin jatkoin omia puuhiani hakemalla hoitoboksin ja siitä tekkeäni putsaamaan.

Siinä jonkin aikaa Zjablikia harjaillessani mietin, viitisinkö käydä nopeasti jututtamassa Avreliania. Hän vaikutti olevan ihan hyvällä päällä, joten häntä kehtaisi vähän häiritäkin. Emme olleet aikoihin jutelleet ja minähän en sosiaalisuudelleni mahtanut mitään silloin, kun sattui tehdä mieli puhua jollekin, ja se "silloin" oli tänään.
Koittaisin ainakin pitää keskusteluni mahdollisimman lyhyenä ja nopeana.

"Miten Grace voi?" Utelin Ljubovia satuloivalta Avrelianilta. "Onko mitään ihmeitä tullut vastaan?"
"Hyvin se voi. Eläinlääkäri kävi tekemässä tiineystarkistuksen hiljattain ja kaikki oli kunnossa. Laskettu aika todennäköisesti myös pitää muutamien päivien tarkkuudella."
"Oikein hyvä kuulla." Vastasin rapsutellessani Ljubovin valkoista turpaa. "Minä niin kovasti odotan että pääsen näkemään varsan. Sieltä tietenkään ei voi tulla muuta kuin jotain upeaa."
"Ei voikaan. Gracesta syntyy vain laadukkaita varsoja." Venäläinen taputti tammaansa ja hymyili minulle leveästi. "Lebranten geenit nekin tietysti pitävät huolen, ettei sieltä mitään ihan modernia silakkaa tule."
"Totta, totta." Myötäilin.
Seurasin, kuinka Avrelian asetteli satulaa tarkasti hevosensa selkään, suoristi huovan ja kiristi vyön ensimmäiseen reikään. Tämän jälkeen mies kaivoi pintelirullat ja pehmusteet hoitolaatikosta ja alkoi kierittämään niitä hevosensa jalkoihin.
Avrelian katsahti minuun kuin odottaisi selitystä sille, miksi jäin tuijottamaan häntä vaikka keskustelumme olikin jo ohi. Mieleni kyllä teki kysellä hänenkin kuulumisia. Muutaman viikon takainen biljardinpeluuilta hänen kanssaan oli onnistunut ja tekisi mieli pyytää vaikka viinille joku päivä, mutta päätin olla kysymättä - toistaiseksi ainakin.
"Sori, jäin vain tähän miettimään... Kun en vain voi vieläkään uskoa, että mulle on tulossa Gracesta varsa."
Avrelian naurahti. "Sinä olet yksi niistä, joille uskallan hevosiani myydä, jos sitä mietit. Sinulla on järkeä päässä ja ymmärrät laadukkaiden eläinten päälle, ja yleensäkin osaat pitää hevosistasi huolta. Etkä ole hullumpi ratsastajakaan."
"Kiitos." Hymähdin tyytyväisenä vastaukseksi. "Silti se on minusta huippua ja uskomatonta." Silitin Ljubovia nopeasti korvan takaa ennen kuin palasin Zjablikin karsinalle suitsiakseni sen.
Zjablikiin en vielä luottanut niin hyvin kuin vaikka Adaan, että olisin uskaltanut pelkällä kaulanarulla lähteä, mutta ilman satulaa sillä pystyi rennostikin menemään.
Talutin tamman ulos, hyppäsin tamman selkään ja suuntasin kohti maastopolkua.

Ilmassa oli jo syksyn tuntua. Lehtipuissa oli vielä paljon vihreää, mutta tuuli oli kylmä ja kostea: onneksi tajusin laittaa päälleni toppatakin. Zjablikin selkä hohkasi lämpöä, mikä tuntui mukavalta herkästi palelevassa takamuksessani.
Nyt alkoi olla jo sekin aika vuodesta, kun hevosista muuttuu "lohikäärmeitä": sama koski Zjablikiakin. Se pörisi ja hörisi, korvat viuhuivat ja päätänsä aavikkohevonen kannatteli niin korkealla kuin suinkin pystyi. Käsistä se ei yrittänyt lähteä, mutta en ohjiakaan antanut sille liikaa, jos olisi vaikka keksinytkin jotain hölmöä.
Koko maastoretken tamma yritti välillä kiihdyttää vauhtiansa käynnistä raviin, mutta kielsin tammalta nopeamman vauhdin kuin reippaan käynnin. Se selvästi harmitti Zjablikia, sillä tammalla oli kamalasti virtaa, mutta jalkansa takia en halunnut ottaa riskejä.
"Vielä toinen viikko, sitten mennään kovaa, jooko?" Sanoin mustalle, joka lopulta tyytyi kohtaloonsa. Kovasti se luimisteli, mutta antoi silti periksi.