"Hupi" (15.01.2025), kirj. omistaja
Eräänä päivänä, noin kolme vuotta edellisen hevosensa, hankalaksi käyneen arabitamma Lulun, luopumisesta, Asta "harhautui" hevosmyyntipalstalle. Olihan häntä kutkuttanut jo joitain viikkoja, kuukausia hevosen osto. Naisella oli uusi työpaikkakin erään markkinointiyrityksen graafikkona, ja koska hänellä oli joustavat työajat ja työt suoritettiin pitkälti vain etänä kotoa käsin, hän voisi vaikka keskellä päivää käydä tallilla. Mahdollisuudet omaan hevoseen olivat realistiset. Asta tutkaili myyntihevosia, tällä kertaa hakusessa olisi kuitenkin ratsukoulutettu hevonen ("Eikä mikään hädin tuskin sisäänratsastettu tuontiarabi"). Risteytysponi, hannover, lämminverinen ex-ravuri... Kaikkia näitä Asta kävi koeratsastamassa, mutta mikään ei vaikuttanut omalta. Suomenhevosiakin oli tarjolla kolmetoista tusinassa, mutta joko olivat varsoja, kouluttamattomia entisiä ravureita tai "liian hienoja" ratsuja, kilpailijoille tarkoitettuja. Asta kun ei oikeastaan tiennyt, mitä haluaisi hevosen kanssa tehdä. "Ehkä kuitenkin suomenhevonen tai joku vastaava." Asta otti hevosenostoaikeensa puheeksi ystävänsä Melisen kanssa, joka oli hankkinut pienhevosorin Murahtin puolisen vuotta sitten. "Tule testaamaan, niin pääset suokin makuun" Melise houkutteli.

Asta matkusti Muurtoilaan vierailulle Melisen ja tämän yhtiökumppanin Magnuksen luo ja viikon päivät siellä vietettyään päätti, että suomenhevonen sen olla pitää. Murahti teki niin suuren vaikutuksen, että Asta itsekin alkoi haaveilemaan pienhevosesta, mutta etsimisestä huolimatta kiinnostavia pienhevosia ei vain löytynyt. Melise kuitenkin tiesi, että monia hevosia myydään tiskin alta, kaikkia ei todellakaan ollut netin palstoilla näkyvillä, joten Astan tulisi olla itse aktiivinen ja kysellä, sattuisiko jollain olemaan joku hevonen hiljaisessa myynnissä. "Taisinkin itseasiassa keksiä, mistä me saadaan sinulle hevonen, Asta."

Seppo Sorvan suomenpienhevoset Satakunnasta olivat tunnettuja erityisesti erikoisista väreistään. Oli päistärikkölinjaa, hopeaa, suomenkirjavaa. Sorva kasvatti suomenpienhevosia näyttöön että käyttöön ja hänen talliltaan löytyi myös Sinappi, Hupi. Nimensä takia hilpeyttä herättänyt eläin oli 6-vuotiaaksi kääntynyt tamma, ylikorkeaksi kasvanut, kerran varsonut (sekin ylikorkea pienestä pienhevosisästä huolimatta). "Hupi on ollut hiljaisessa myynnissä, eikä edes pakkomyynnissä, mutta hyvään kotiin sen mielelläni kyllä myyn." Hintalappu oli tavan vastaavaa suomenhevosta hieman suurempi värilisän takia, mutta silti puhuttiin nelinumeroisesta luvusta, sillä lukuunottamatta muutamaa pikkuesteluokkastarttia ja heC-radan suoritusta tammalla ei ollut kilpailutuloksiakaan, jotka nostaisivat arvoa lisää.
Vaikkei Hupi pienkokoinen ollutkaan, se oli pienikokoinen ja varsin kaunis yksilö. Myös todella kiltti! Asta koeratsasti Hupin, joka oli aluksi vähän levoton. "Sillä ei ole ratsastettu nyt hetkeen, ollut oloneuvoksena ja seurahevosena varsoneille tammoille." Sen Asta huomasikin, sillä pää taivaissa eteenpäin puskeva tamma ei meinannut aluksi pysyä housuissaan, mutta jo jonkin ajan kuluttua alkoi tamma kuuntelemaan ja rauhoittumaan. Asta kävi läpi kaikki askellajit ja teki taivutukset ja muut, sekä hyppäsi parit pienet esteetkin - ensimmäisellä hypyllä Hupi päätti ottaa kunnon loikan ja Asta putosi selästä hienossa kaaressa. "Ei sattunut! Ollaan kummatkin näemmä vähän ruosteisia" nainen naurahti maneesin hiekkapohjalta. Hän nousi takaisin selkään, ratsasti sileällä vähän lisää ja jo seuraavat hypyt sujuivat leikiten.
"Miltä vaikuttaa?", Seppo kysyi. "Ainakin hyvin näytti menevän. Siitä varmasti saa näyttävän ratsun vaikka kilpailuihin, kun vähän pidemmälle vie sitä. Nythän se on tiineenä, saat varsastakin sitten kivan ratsun tulevaisuutta varten." Asta hätkähti. Mitä? Vai että vielä tiineenä! "Et sitten Melise voinut tästä kertoa mitään mulle etukäteen?" Asta pamautti. Hänhän oli pitkästä aikaa hevosostoksilla, ja hänelle tarjotaan käytännössä kahta hevosta samantien. Ei, liian pelottavaa, liian paljon kerralla. Melise huomasi Astan epäröivän katseen ja rohkaisi häntä. "Se on Asta Murahtista tiineenä, ei mistä tahansa orista." Astan silmät pyöristyivät. Voi apua. Hän mielellään ottaisi Murahtista jälkeläisen vaikka ja heti, mutta se, että itse kasvattaisi varsan kuulosti kamalalta. Kamalalta, mutta samaan aikaan jännittävältä, kenties kerran elämässä koettavalta asialta. "Sä tulet kyllä pärjäämään niin tiineyden loppuajan että varsankin kanssa, usko pois. Mä pystyn tulemaan avuksi kun alkaa olemaan h-hetket."
Naiset olivat viettäneet Sorvan tallilla aikaa vasta pari tuntia ja vaikka tiineen hevosen ostaminen tuntui ihan hullun hommalta, oli Asta päättänyt tehdä ostotarjouksen. Hupi on se, joka hänelle tulee ja jää. Hupi, ja sen syntymätön varsa. Hän ei lähde etsimään tai kokeilemaan enää yhtään hevosta, vaan tämä tamma lähtee hänen matkaansa.
Seuraavana päivänä tammalle tehtiin ostotarkastus ja saatuaan puhtaat paperit tehtiin kauppakirjat ja sovittiin kuljetus uudelle kotitallille.

Asta hymyili leveästi. Hän on vihdoin taas hevosenomistaja!

Donna Tannfieldin valmennus Kultasaaren Kartanolla, kirj. omistaja
Asta talutti päistärikkönsä hämärään maneesiin, joka jo vilisi muista klinikkaan tulleista ratsukoista. "Olenko näinkin myöhässä...?" hän mietti, sillä muut istuivat jo satuloissa valmiina aloittamaan. "Terve!" Asta moikkasi iloisesti ohitsensa kävelevää vaaleaverikköä ratsastajaa, joka nyökkäsi tälle takaisin tervehdykseksi. Asta käveli kentän keskelle, kiristi Sinapin satulavyötä ja nousi penkin kautta hevosensa selkään. Hän pyysi tamman käyntiin ja ratsasti kaviouralle heti toisen suomenhevosen perään.

Joku voisi Astan nähdessään huvittua: kulahtaneet polvipaikkaiset ratsastushousut ja rispaantunut norjalainen villapaita, omatekemäkin vielä (nainenhan ei ole mikään neulomisen mestari). Vaaleat hiuksensa oli pienellä sojottavalla ponnarilla, polkkakampausta, edes pitkääkään sellaista, kun ei niin vaan saa nätisti kypärän alle. Sinapin varusteetkaan eivät sen ihmeemmät olleet, ikivanha kulunut yleissatula sekä halvimmat mahdolliset nahkasuitset. Onneksi kukaan ei näyttänyt Astaa nenänvarttaan pitkin mulkoilevan, toisaalta Asta ei muutenkaan kokenut häpeää ikinä mistään, oli kyse pukeutumisesta tai mistä vain, hän on vähän sellainen hällä väliä-tyyppi.

Valmentaja Donna Tannfield kuulutti kovaan ääneen tervehdyksensä kaikille ja pyysi sen jälkeen ratsastajia esittäytymään. Esittelyjä kuunnellessaan Asta pani merkille, kuinka monella ratsastajalla oli jonkinlainen puoliverinen, jollain myös andalusialainen - hyvän näköinen ratsukko. Kaikki valmennettavat näyttivät niin taitavilta, tai ainakin reippaasti paremmilta ratsastajilta kuin hän itse. Ehkä hänkin jonain päivänä olisi yhtä hyvä.
Donna katsahti Astaan, josta hän päätteli että hän voisi esitellä itsensä nyt.
"Moi vaan kaikki!" Asta virnisti leveästi samalla toista kättään vimmatusti heiluttaen. "Oon Asta, 27-vuotias. Alun perin Enontekiöltä, mutta muutin jokunen kuukausi takaperin tänne Etelä-Suomeen. Aloin justiinsa miettimään, että ollaanko riittävän hyviä tänne valmennukseen, mutta täällä ollaan jo." hän naurahti ja taputti tammaansa kaulalle.
"Tämä tässä on Sinappi, tai siis ihan vaan Hupi, tämmönen kuusvuotias suokkitamma, se tuli mulle vasta muutama viikko sitten. Ollaan kumpikin vielä vähän pihalla kaikesta, mutta sen takia me kai täällä ollaankin. Että päästään yhdessä kunnolla alkuun. Mulla itsellänihän on ollut useamman vuoden tauko ratsastamisesta että hevosenkin omistamisesta, mutta ihme kyllä nopeasti asiat ovat muistuneet mieleen. Paljon kyllä tarvitaan vinkkejä ja apuja, kovasti halutaan vielä jonain päivänä käydä vaikka ratsastuskilpailuissa tämän kanssa, edellisen hevoseni kanssa ei kilpakentille oikein ehdittykään. And... Yeah, that's all." Asta havahtui siihen, kuinka hän taas tapansa mukaisesti vain puhua lörpötti. Hän rakastaa olla äänessä, mutta valmennukseen, ratsastamaan tulleita ei ehkä kannattaisi pidätellä sen enempää. Johan aikakin loppuisi kesken.
"Thank you, Asta. Alright, aloitetaanpas sitten..."

"Rento ja rauhallinen", syksyinen maastoretki Pikkumetsässä, kirj. omistaja
Hiekka pöllysi ja pikkukivet lentelivät, kun Hupi vei Astaa, pää taivaissa ja hampaat pureutuneena kuolaimiin. Asta istui syvällä satulassa, nojasi taaksepäin ja yritti pidätteillä saada hevosta pysähtymään, mutta tamma vain kiisi minkä pystyi. Asta veti äkisti toisesta ohjasta yrittäen saada tamman kääntymään - mikä olisi kyllä saattanut olla vaarallista kapealla hiekkatiellä - mutta hätäjarru ei hevoseen tepsinyt, sillä tamma puri kuolaimiin entistä kovemmin. "Okei, mennään sitten!" Asta totesi mielessään. "Ehkä se pysähtyy viimeistään tallin seinään."
Hupi juoksi ja juoksi. Puut vilisivät Astan kummallakin puolella ja viileä, syyskuinen tuuli suhisi Astan korvissa. Asta antoi Hupille lisää pohjetta. "Jos kerta juosta haluat niin sittenhän sinä oikeasti juokset!"

Tallipiha alkoi näkymään ja lopultakin Hupi päästi irti kuolaimista, jolloin Asta sai pysäytettyä hevosen. Hupi puuskutti voimakkaasti ja höyrysi saunasta vilvoittelemaan tulleen henkilön lailla. Nainen taputti tammaa kaulasta ja valui satulasta alas jokainen lihas hellänä. "Kiitos, Hupi. Et sinä onneksi niin tyhmä ole että haluaisit tappaa meidät kummatkin."
"Mitä ihmettä??" kuului Siirin ääni tallin ovelta. "Satuin juuri katsomaan ikkunasta nähdäkseni kuinka te kaahotatte ihan täysiä pihaan?"
"Joo anteeksi, Hupi puri kuolaimiin enkä saanut sitä pysähtymään." Asta vastasi hengästyneenä. "Tätä se näemmä tekee kun en ole viikkoihin liikuttanut sitä kunnolla. Hölmöläinen."
"Huomaan. Suosittelen, että juoksuttaisit tai ratsastaisit sitä kentällä jonkin aikaa ennen maastoon menemistä, niin hevonen purkaisi pahimmat energiansa. Olisi turvallisempaa ihan teille kummallekin." Siiri totesi ystävälliseen sävyn.
"Juu, näin teen. Opin kyllä kerrasta."

Hupi oli alkukesästä synnyttänyt kuolleen varsan ja Asta oli halunnut antaa Hupin toipua tilanteesta kunnolla. Nainen ei sitä tosin ajatellutkaan, että liian pitkä laidunlomailu voisi aiheuttaa näinkin isoja ongelmia. Tamman fyysinen kunto oli heikentynyt ja olihan tamma kasvattanut joutenolon aikana kunnon heinävatsankin, kaikenlaisista hölmöilyistä puhumattakaan.
"Tuota, Siiri. Minun pitäisi kyllä aloittaa ratsastustunnit. Me tarvitaan Hupin kanssa kumpikin kunnon treeniä. Olikohan sillä Pihlaja-tunnilla tilaa?"

Epätavallinen, syksyinen maastoretki Pikkumetsässä, kirj. omistaja
Keltavahveroiden aika on tältä syksyltä jo loppumaisillaan ja nyt olisi viimeisiä hetkiä käydä tätä metsän kultaa etsimässä: mikäs sen parempaa kuin lähteä hevosen selässä sienijahtiin!

Asta saapui hyvissä ajoin Pikkumetsän tallille, jotta voisi rauhassa hoitaa hevosen ja liikuttaa tätä kentällä ennen maastoon menoa. Kun Hupilta oli pahimmat pöhinät ja puhinat ratsastettu pois, suuntasi ratsukko läheiseen metsään, joka oli tullut kolmen kuukauden aikana jo melko tutuksi.
Mukaan metsään oli otettu iso satulaan kiinnitettävä kannellinen sienikori, sekä pari muovipussia, jos sieniä löytyisi ihan kunnon määrä. Lisäksi satulalaukkuun vesipullo sekä pari eväsleipää, sienestämään kun ei ikinä tule lähteä ajatuksella "käyn vain nopeasti", pahimmillaan - tai pikemminkin parhaimmillaan - siellä menee useampi tunti.

Hupi käveli hiekkatietä pitkin rauhallisesti. Tamma oli hyvällä tuulella, minkä Asta huomasi. Tänään hän luotti hevoseensa, hän tiesi, että tästä retkestä tulee kiva!
Asta käänsi tamman hiekkatieltä metsäpalstalle, missä Asta tiesi olevan sieniä. Ratsukko kulki pientä peurapolkua pitkin Astan tiiraillessa samalla ympärilleen keltaisten herkkujen toivossa. Pari tattia tuli vastaan, valitettavasti kumpikin toukansyömiä. Muutamia suppilovahveroitakin, mutta vielä kovin pieniä, saisi odotella vielä viikonpäivät jotta olisivat sopivan isoja kerättäväksi. Haperoita, orakkaita, erilaisia rouskuja, ne ovat myös hyviä ruokasieniä, mutta tällä kertaa ne eivät Astaa kiinnostaneet.
Sitten Astan silmään osui jotain keltaista.
"Ovatko nuo... Lehtiä vai..." hän pohti ääneen.
Kantarelleja! Kyllä vain! Iso kantarellimeri suoraan nenänsä edessä.
Asta kiljaisi innostuksissaan. Hän hyppäsi alas satulasta, nappasi sienikorin käteensä ja alkoi keräämään. Ihania, isoja keltavahveroita. Napakoita, eivätkä yhtään vesisateista vettyneitä. Sienet kasvoivat peurapolkua pitkin jonona, jota Asta seurasi, keräten jokaisen ihanuuden koriinsa. Asta oli sienistä niin hullaantunut, että pariin kertaan jo ajatuksissaan päästi irti hevosensa ohjista (Hupi ei karkaa, mutta varmuuden vuoksi sitä ei suotta irti pidetä, vielä).

Kori täyttyi täyttymistään, eikä sienistä loppua näkynyt. Niitä oli runsain määrin vielä polkua eteenpäin... Asta koki tarvetta kerätä ne KAIKKI.
. . . . . . .
Aivan yhtäkkiä Astalle iski omituinen, epätavallinen olo. Hän laski sienikorinsa maahan, nousi kumartuneesta asennosta ylös ja katseli ympärilleen. Hän ei enää tunnistanut paikkaa, missä oli. Mikään näkemänsä kivenlohkare, puu tai kumpuinen sammalmätäs ei näyttänyt lainkaan tutulta. Joka puolella oli vain tiheää havumetsää, eikä maastossa erottunut enää polkukaan, jota pitkin hän oli kulkenut. Keräämättömät kantarellitkin maasta näyttivät kummallisesti hävinneen.

Metsään tuli hiiren hiljaista. Linnut eivät laulaneet, tuuli ei huojuttanut puiden latvoja eikä läheiseltä autotieltäkään kantautunut ajoneuvojen ääniä.
Hupi seisoi paikallaan kuin patsas, pää korkealla ja korvat höröllä, tuijottaen kohti tiheää kuusikkoa heidän edessään.
"Mitä siellä on?"
Asta katsoi hevosen toljottamaan suuntaan ja havaitsi metsäneläinten tekemän polun tiheikköön.
"Ai no siinähän se polku on! Huh, luulin jo että eksyttiin reitiltä. Lähdetään pois, sienet saavat kyllä nyt muutenkin riittää..."
Nainen kiinnitti sienikorin satulaan ja oli lähtemässä taluttamaan hevosta polkua kohti, mutta eläin ei hievahtanutkaan.
"Häh, mikäs on? Mennään nyt! Hop hop!"
Ei vaikutusta, hevonen seisoi tiukasti aloillaan.
Asta nousi tamman satulaan ja yritti ratsain saada Hupia liikkeelle antamalla reippaasti pohjetta - siinä samassa Hupi käännähti kannoillaan ja lähti täyttä laukkaa pakenemaan. Asta ehti juuri tarttua nopeasti hevosen harjasta jottei putoaisi tamman selästä, ja joitain kymmeniä metrejä hevosen juostua läpi pistelevien kuusipuiden sai nainen lopulta Hupin hallintaansa ja hidastettua tämän käyntiin.
"Prrrrrr!! Hyyyyvää... Ei mitään hätää."
Hupi rauhoittui välittömästi. Aivan kuin se ei olisi hetki sitten edes ollutkaan paennut jotain mielestään pelottavaa. Se ei pärskinyt tai ollut hermostunut, vaan rauhallisen tyyni ja kuuliaisena odotti Astalta ohjeita matkan jatkamiseen.
Tuttu peurapolku ilmestyi kuin tyhjästä ratsukon eteen ja metsässäkin alkoi kuulumaan taas luonnon äänet.

Palattuaan tallille nainen purki hevosensa varusteista, pesi tämän ja juotti. Vaikka hänellä oli tallille palattuaan ihan hyvä fiilis, häntä oli silti jäänyt vaivaamaan outo tapahtuma sienestysreissullaan ja halusi ehdottomasti jakaa tarinansa jollekin.
Mimosa ja Siiri sattuivat olemaan tallituvassa joita Asta meni moikkaamaan, kertoen heille myös äskettäisistä tapahtumista. Kerrottuaan yksityiskohtaisesti retkestään naiset olivat vain hiljaa ja katsoivat toisiaan vakavina. Astaa ihmetytti heidän reaktionsa. Pitivätköhän he häntä nyt jonain tollona tai jonain, että olisi kuvitellut kaiken..?
Mimosa rikkoi lyhyen hiljaisuuden: "Olit joutunut jonkinlaiseen metsänpeittoon, etkä mihin tahansa sellaiseen. Onneksi Hupi tiesi tien pois, sillä siellä oli selvästi joku, tai jokin, joka ei ollut hyväntahtoinen... Ja ilmeisesti se jokin ei pitänyt siitä, että keräsit sieniä heidän alueeltaan."

Astan kurkkua puristi. Vaikka Asta onkin syntyjään Lapista seudulta, jossa yliluonnolliset asiat ovat aina olleet kylän tarinoissa mukana isossakin roolissa, ei hän itse ole mitenkään taikauskoinen. Mutta tietäen Pikkumetsässä ja sen lähialueilla kummittelevan, ei hän voinut olla kieltämättä yliluonnollisuuden mahdollisuutta. Hänhän juuri koki jotain sellaista!

Sen Asta tiesi, että jatkossa hän kulkisi vain tuttuja ratsastusreittejä, eikä antaisi ahneuden enää viedä mennessään.