Lisää hahmosta

Hevoshistoriaa
Lapsena Astalla oli hevonen, jonka isänsä oli ostanut hänelle 9-vuotislahjaksi. "Emppu" oli lihava, tynnyrimäinen tähtipää suomenhevonen, entinen ravuri, joka ei osannut muuta kuin kaahata täyttä vauhtia pää pystyssä - ja kun se lähti käsistä, sitä ei pysäyttänyt mikään muu kuin tallin seinä. Rautias hevonen oli kiltti, mutta turvallisesta lapsen ratsusta niin kaukana kuin mahdollista. Lopulta Astan perhe kuitenkin tajusi, että ruuna ei ollut vaarallinen ilkeyttään, vaan hevonen oli lihaksistaan niin pahasti jumissa, että sillä ei ollut muita vaihtoehtoja kuin paeta alta. Kun ruunan lihaksisto oli hoidettu kuntoon, alkoi koulutuskin mennä perille. Asta sai vuosien aikana ruodittua Empusta jonkinlaista ratsua ja onnistuikin koulutuksessa, sillä lopulta ruuna ei enää pyrkinyt karkuun tuntumaa eikä lähtenyt kiitoraviin joka käänteessä, oppipahan se lopulta myös espanjalaista käyntiäkin (tai siltä se näytti). Ruuna ehti olla Astan omistuksessa seitsemän vuotta, kunnes eräänä lokakuisena iltana maastolenkillä kaikki päättyi: pusikosta eteen hypännyt kiimainen hirvisonni säikäytti Empun, jolloin ruuna oli pudottanut Astan kyydistään ja lähtenyt täyttä laukkaa takaisin kotiin päin. Vauhkoontunut ruuna oli ylittämässä maantietä kun kuorma-auto, joka ei peilijään takia pystynyt jarruttamaan, törmäsi kovassa vauhdissa hevoseen murtaen tältä kaikki jalat. Ajoneuvon kuskille ei käynyt mitään, mutta Empulle jouduttiin tekemään hätälopetus siihen paikkaan naapurin metsästäjän toimesta.
Empun kuolema oli teini-ikäiselle Astalle todella paha paikka, eikä tyttö enää kestänyt nähdä hevosia, tallia, heinää, ei mitään, mikä liittyisi hevosiin.

Vuosina 2020-2021...
Meni seitsemän vuotta, kunnes hevoskärpänen iski jälleen. Hän halusi jatkaa siitä, mihin Empun kanssa ennen onnettomuutta jäi. Hän halusi hevosen, nuoren raakileen, jota lähteä kouluttamaan. Pitkä hevoseton tauko välissä ei ollut ongelma, sillä Asta tiesi, että asiat muistuisivat kuitenkin mieleen harjoitellessa.
Koska Emppu oli vienyt ison palan Astan sydämestä, oli naisen hankintalistalla ensimmäisenä suomenhevosruuna, joka muistuttaisi entistä hevostaan. Hän ei kuitenkaan olisi sanonut ei myöskään eestiläiselle tai vuonohevoselle, ehkä islantilainenkin olisi mennyt, mutta toisin kävi. Astan seuraava hevonen tulikin olemaan arabialainen.

Eksoottinen Saksantuonti, SEA-tamma Layla al Rayyiha, oli Astan omistuksessa vuoden päivät, mutta yrityksistä huolimatta hevosen ja ihmisen yhteistyöstä ei tullut mitään. Sen lisäksi, että "Lulu" oli Astan makuun turhan herkkä ja tulinen, se oli arka ja alkoi kehittymään arvaamattomaksi. Hoidettaessa ja muutenkin hevosta käsitellessä se saattoi ihan yhtäkkiä ilman minkäänlaista syytä yrittää purra tai jopa potkaista ihmistä, taluttaessa se hyppi pystyyn tai pahimmillaan yritti rynniä taluttajansa päälle. Hassua oli se, että ratsastettaessa Lulu oli miellyttävä ja hyvin oppivainen ratsunalku, aivan kuin eri hevonen.
Hevoselle tehtiin useampiakin tutkimuksia, käytettiin hierojalla ja venyttäjällä ja raspattiin hampaat, mutta käytökselle ei keksitty syytä. Ongelmahevoskouluttaja olisi ollut seuraava paikka, mutta Astan voimavarat olivat loppu ja koki parhaakseen luopua tammasta. Hän ei selväsi ollut riittävän kokenut omistamaan Lulua, se oli vain uskottava. Tamma myytiin eteenpäin western-tallille, minkä jälkeen hevosesta ei enää sen koommin kuultu, liekö lopetettukin jo. Välillä Asta mietti, oliko tallilla, jossa tamma asui, vaikutusta Lulun käytöksen muuttumiseen, olikohan työntekijä tai joku muu yksityisenomistaja kiusannut hevosta aina Astan ollessa poissa? Parempi kuitenkin oli, että Asta lopettaisi kaikenlaisten syiden keksimisen ja menisi elämässään eteenpäin.
Lulun myymisen jälkeen Asta oli taas ilman hevosta. Häntä harmitti, kuinka hevosostoksensa oli mennyt pilalle, eikä sen takia halunnut lähteä taas uudestaan hevosenetsintäruljanssiin. Kokemus kuitenkin tämäkin. Ehkä ensi kerralla hän olisi viisaampi, jos viisaampi edes voi olla.

Jotain tapahtui vuoden 2024 loppupuolella...
Eräänä päivänä, noin kolme vuotta Lulun luopumisesta, nainen "harhautui" hevosmyyntipalstalle. Olihan häntä kutkuttanut jo joitain viikkoja, kuukausia hevosen osto. Naisella oli uusi työpaikkakin erään markkinointiyrityksen graafikkona, ja koska hänellä oli joustavat työajat ja työt suoritettiin pitkälti vain etänä kotoa käsin, hän voisi vaikka keskellä päivää käydä tallilla. Mahdollisuudet omaan hevoseen olivat realistiset. Asta tutkaili myyntihevosia, tällä kertaa hakusessa olisi kuitenkin ratsukoulutettu hevonen ("Eikä mikään hädin tuskin sisäänratsastettu tuontiarabi"). Risteytysponi, hannover, lämminverinen ex-ravuri... Kaikkia näitä Asta kävi koeratsastamassa, mutta mikään ei vaikuttanut omalta. Suomenhevosiakin oli tarjolla kolmetoista tusinassa, mutta joko olivat varsoja, kouluttamattomia entisiä ravureita tai "liian hienoja" ratsuja, kilpailijoille tarkoitettuja. Asta kun ei oikeastaan tiennyt, mitä haluaisi hevosen kanssa tehdä. "Ehkä kuitenkin suomenhevonen tai joku vastaava." Asta otti hevosenostoaikeensa puheeksi ystävänsä Melisen kanssa, joka oli hankkinut pienhevosorin Murahtin puolisen vuotta sitten. "Tule testaamaan, niin pääset suokin makuun" Melise houkutteli.

Asta matkusti Muurtoilaan vierailulle Melisen ja tämän yhtiökumppanin Magnuksen luo ja viikon päivät siellä vietettyään päätti, että suomenhevonen sen olla pitää. Murahti teki niin suuren vaikutuksen, että Asta itsekin alkoi haaveilemaan pienhevosesta, mutta etsimisestä huolimatta kiinnostavia pienhevosia ei vain löytynyt. Melise kuitenkin tiesi, että monia hevosia myydään tiskin alta, kaikkia ei todellakaan ollut netin palstoilla näkyvillä, joten Astan tulisi olla itse aktiivinen ja kysellä, sattuisiko jollain olemaan joku hevonen hiljaisessa myynnissä. "Taisinkin itseasiassa keksiä, mistä me saadaan sinulle hevonen, Asta."

Seppo Sorvan suomenpienhevoset Satakunnasta olivat tunnettuja erityisesti erikoisista väreistään. Oli päistärikkölinjaa, hopeaa, suomenkirjavaa. Sorva kasvatti suomenpienhevosia näyttöön että käyttöön ja hänen talliltaan löytyi myös Sinappi, Hupi. Nimensä takia hilpeyttä herättänyt eläin oli 6-vuotiaaksi kääntynyt tamma, ylikorkeaksi kasvanut, kerran varsonut (sekin ylikorkea pienestä pienhevosisästä huolimatta). "Hupi on ollut hiljaisessa myynnissä, eikä edes pakkomyynnissä, mutta hyvään kotiin sen mielelläni kyllä myyn." Hintalappu oli tavan vastaavaa suomenhevosta hieman suurempi värilisän takia, mutta silti puhuttiin nelinumeroisesta luvusta, sillä lukuunottamatta muutamaa pikkuesteluokkastarttia ja heC-radan suoritusta tammalla ei ollut kilpailutuloksiakaan, jotka nostaisivat arvoa lisää.
Vaikkei Hupi pienkokoinen ollutkaan, se oli pienikokoinen ja varsin kaunis yksilö. Myös todella kiltti! Asta koeratsasti Hupin, joka oli aluksi vähän levoton. "Sillä ei ole ratsastettu nyt hetkeen, ollut oloneuvoksena ja seurahevosena varsoneille tammoille." Sen Asta huomasikin, sillä pää taivaissa eteenpäin puskeva tamma ei meinannut aluksi pysyä housuissaan, mutta jo jonkin ajan kuluttua alkoi tamma kuuntelemaan ja rauhoittumaan. Asta kävi läpi kaikki askellajit ja teki taivutukset ja muut, sekä hyppäsi parit pienet esteetkin - ensimmäisellä hypyllä Hupi päätti ottaa kunnon loikan ja Asta putosi selästä hienossa kaaressa. "Ei sattunut! Ollaan kummatkin näemmä vähän ruosteisia" nainen naurahti maneesin hiekkapohjalta. Hän nousi takaisin selkään, ratsasti sileällä vähän lisää ja jo seuraavat hypyt sujuivat leikiten.
"Miltä vaikuttaa?", Seppo kysyi. "Ainakin hyvin näytti menevän. Siitä varmasti saa näyttävän ratsun vaikka kilpailuihin, kun vähän pidemmälle vie sitä. Nythän se on tiineenä, saat varsastakin sitten kivan ratsun tulevaisuutta varten." Asta hätkähti. Mitä? Vai että vielä tiineenä! "Et sitten Melise voinut tästä kertoa mitään mulle etukäteen?" Asta pamautti. Hänhän oli pitkästä aikaa hevosostoksilla, ja hänelle tarjotaan käytännössä kahta hevosta samantien. Ei, liian pelottavaa, liian paljon kerralla. Melise huomasi Astan epäröivän katseen ja rohkaisi häntä. "Se on Asta Murahtista tiineenä, ei mistä tahansa orista." Astan silmät pyöristyivät. Voi apua. Hän mielellään ottaisi Murahtista jälkeläisen vaikka ja heti, mutta se, että itse kasvattaisi varsan kuulosti kamalalta. Kamalalta, mutta samaan aikaan jännittävältä, kenties kerran elämässä koettavalta asialta. "Sä tulet kyllä pärjäämään niin tiineyden loppuajan että varsankin kanssa, usko pois. Mä pystyn tulemaan avuksi kun alkaa olemaan h-hetket."
Naiset olivat viettäneet Sorvan tallilla aikaa vasta pari tuntia ja vaikka tiineen hevosen ostaminen tuntui ihan hullun hommalta, oli Asta päättänyt tehdä ostotarjouksen. Hupi on se, joka hänelle tulee ja jää. Hupi, ja sen syntymätön varsa. Hän ei lähde etsimään tai kokeilemaan enää yhtään hevosta, vaan tämä tamma lähtee hänen matkaansa.
Seuraavana päivänä tammalle tehtiin ostotarkastus ja saatuaan puhtaat paperit tehtiin kauppakirjat ja sovittiin kuljetus uudelle kotitallille.

Asta hymyili leveästi. Hän on vihdoin taas hevosenomistaja!

Hahmon omat hevoset

Kuulumisia

1# 02/25, Donna Tannfieldin valmennus Kultasaaren Kartanolla, oma kirjoitus
Asta talutti päistärikkönsä hämärään maneesiin, joka jo vilisi muista klinikkaan tulleista ratsukoista. "Olenko näinkin myöhässä...?" hän mietti, sillä muut istuivat jo satuloissa valmiina aloittamaan. "Terve!" Asta moikkasi iloisesti ohitsensa kävelevää vaaleaverikköä ratsastajaa, joka nyökkäsi tälle takaisin tervehdykseksi. Asta käveli kentän keskelle, kiristi Sinapin satulavyötä ja nousi penkin kautta hevosensa selkään. Hän pyysi tamman käyntiin ja ratsasti kaviouralle heti toisen suomenhevosen perään.

Joku voisi Astan nähdessään huvittua: kulahtaneet polvipaikkaiset ratsastushousut ja rispaantunut norjalainen villapaita, omatekemäkin vielä (nainenhan ei ole mikään neulomisen mestari). Vaaleat hiuksensa oli pienellä sojottavalla ponnarilla, polkkakampausta, edes pitkääkään sellaista, kun ei niin vaan saa nätisti kypärän alle. Sinapin varusteetkaan eivät sen ihmeemmät olleet, ikivanha kulunut yleissatula sekä halvimmat mahdolliset nahkasuitset. Onneksi kukaan ei näyttänyt Astaa nenänvarttaan pitkin mulkoilevan, toisaalta Asta ei muutenkaan kokenut häpeää ikinä mistään, oli kyse pukeutumisesta tai mistä vain, hän on vähän sellainen hällä väliä-tyyppi.

Valmentaja Donna Tannfield kuulutti kovaan ääneen tervehdyksensä kaikille ja pyysi sen jälkeen ratsastajia esittäytymään. Esittelyjä kuunnellessaan Asta pani merkille, kuinka monella ratsastajalla oli jonkinlainen puoliverinen, jollain myös andalusialainen - hyvän näköinen ratsukko. Kaikki valmennettavat näyttivät niin taitavilta, tai ainakin reippaasti paremmilta ratsastajilta kuin hän itse. Ehkä hänkin jonain päivänä olisi yhtä hyvä.
Donna katsahti Astaan, josta hän päätteli että hän voisi esitellä itsensä nyt.
"Moi vaan kaikki!" Asta virnisti leveästi samalla toista kättään vimmatusti heiluttaen. "Oon Asta, 27-vuotias. Alun perin Enontekiöltä, mutta muutin jokunen kuukausi takaperin tänne Etelä-Suomeen. Aloin justiinsa miettimään, että ollaanko riittävän hyviä tänne valmennukseen, mutta täällä ollaan jo." hän naurahti ja taputti tammaansa kaulalle.
"Tämä tässä on Sinappi, tai siis ihan vaan Hupi, tämmönen kuusvuotias suokkitamma, se tuli mulle vasta muutama viikko sitten. Ollaan kumpikin vielä vähän pihalla kaikesta, mutta sen takia me kai täällä ollaankin. Että päästään yhdessä kunnolla alkuun. Mulla itsellänihän on ollut useamman vuoden tauko ratsastamisesta että hevosenkin omistamisesta, mutta ihme kyllä nopeasti asiat ovat muistuneet mieleen. Paljon kyllä tarvitaan vinkkejä ja apuja, kovasti halutaan vielä jonain päivänä käydä vaikka ratsastuskilpailuissa tämän kanssa, edellisen hevoseni kanssa ei kilpakentille oikein ehdittykään. And... Yeah, that's all." Asta havahtui siihen, kuinka hän taas tapansa mukaisesti vain puhua lörpötti. Hän rakastaa olla äänessä, mutta valmennukseen, ratsastamaan tulleita ei ehkä kannattaisi pidätellä sen enempää. Johan aikakin loppuisi kesken.
"Thank you, Asta. Alright, aloitetaanpas sitten..."

2# 03/25, Donna Tannfieldin valmennus Kultasaaren Kartanolla, oma kirjoitus. Ratsuna Grand Appledore
Doris-tamma oli jo valmiiksi varustettu ja odotteli maneesin keskellä, kun Asta saapui halliin. Omistajansa silitti otsaharjan alta rautiasta tammaa, joka silmät ummessa ja korvat lerputtaen otti rapsutukset tyytyväisenä vastaan.
"Moi!" Otterley tervehti.
"Hei! Tämä on siis Doris?" Asta silmäili hevosta, joka seisoa tönötti toista takajalkaansa lepuuttaen. "Onpas muuten korkea, olen tottunut pienemmillä, melkein ponikokoisilla ratsastamaan."
"No, aika perus puoliverisen kokoinen, ei järin suuri muttei kaikista pieninkään. Jalustinhihnoja pitää ainakin vähän lyhentää jotta olisi sulle sopiva istua" omistajansa naurahti (hyvällä tavalla, tietty).
Otterley punttasi Astan Doriksen satulaan, auttoi jalustinhihnojen kanssa sekä kiristi satulavyötä. Doriksen ilme virkistyi eikä enää näyttänytkään niin puoliunissaan olevalta.
"Doris on ihan helppo ratsastaa, kunhan pitää tasaisen tuntuman. Ja tasaiset jalat. Se osaa olla melkoinen häseltäjä, nuori kun on, tänään tosin yllättävän rauhallinen, joten teillä varmasti tulee menemään hyvin."
Alkukäyntien aikana Asta huomasi, että mikään laiskottelija Doris ei tosiaan ollut. Tammalla oli todella reipas askellus ja korvat olivat koko ajan taaksepäin valmiina vastaanottamaan ratsastajansa ohjeita. Asta huomasi, että tamma reagoi pieneenkin istunnan muutokseen. Toisaalta se oli hyvä, sillä tarkoituksenahan oli harjoitella kehonhallintaa ja istuntaa, ja herkän hevosen selkään meneminen varmasti auttaisi istunnan parantamisessa.

Harjoitus aloitettiin käynti-pysähdys-käynti -treenistä, tarkoituksena saada hevosen siirtymiset tapahtumaan nopeasti ja vain pienillä, huomaamattomilla avuilla. Lastenleikkiä, Asta tuumasi. Kun harjoitus alkoi sujumaan, Donna pyysi ratsastajia tekemään saman tehtävän, mutta harjoitusravista. Ravi-pysähdys-ravi. Tämä tehtävä oli jo reippaasti vaikeampi ja Asta peruikin puheensa lastenleikistä. Ravista pysähtymiseen siirtymiset olivat hankalia, sillä Doris olisi halunnut vain ravata pää ylhäällä siitä huolimatta että Asta teki voimakkaitakin pidätteitä.
Donna huomasi Astan kamppailevan siirtymisien kanssa. "Asta, huomaatko itse, miksi hevonen vain pyrkii eteenpäin pysähtymisen sijaan? Sinä istut etukenossa ja puristat pohkeilla samaan aikaan kun yrität hidastaa hevosta. Rentoudu äläkä hermoile. Ota vaikka pelkkää ravipätkää ja yritä rentouttaa kroppasi, silloin myös hevonenkin rentoutuu."
Asta tajusi itsekin, kuinka surkea istunta hänellä oli. Sinapin kanssa hän ei ollut asiaa huomannut, Hupi kun oli melkoinen automaatti ja anteeksiantavainen laiska tamma.
Asta jatkoi harjoitusravitreeniä Donnan ohjeiden mukaisesti. Pikkuhiljaa Asta alkoi saamaan istuntaansa paremmaksi eikä enää hytkynyt satulassa, saati "makoillut" ratsunsa kaulan yllä tai kiskonut ohjista. Aina välillä kentän laidalta kuului huudahdukset "Katse eteenpäin, ei alas!" tai "Nyrkit ylöspäin!", jotka auttoivat Astaa pysymään hereillä. Doriskin alkoi lopulta rentoutumaan lisää ja askelluskin muuttui pehmeämmämmäksi istua. Lopulta myös ne ravi-pysähdys-ravi-harjoituksetkin onnistuivat.
Klinikan päättyessä kipeästä takamuksesta sekä keskivartalosta pystyi päättelemään, että töitä oli oikeasti jouduttu tekemään. Asta valui Doriksen satulasta, taputti tammaa kaulasta ja kiitti tätä hyvästä yhteistyöstä ennen kuin Otterley vei hevosensa mukanaan ("Teillä meni tosi hyvin alun pienistä haasteista huolimatta" tämä oli todennut Astalle).

"Tiesin kyllä, että klinikalla päästään ratsastamaan muidenkin hevosilla ja vaikka olenkin Muurtoilan Magnuksen intermediate-tason koulubarokeilla vähän ratsastellutkin, kyllä silti jännitti vietävästi ajatus mennä hevosella, joka oli ihan eri luokkaa mun Helppo Ö-tamman kanssa. Ei ole todellakaan mitään arkipäivää minunlaiselleni puskaratsastajalle istua vähän laadukkaamman kouluratsunalun satulassa. Vitsillä aluksi ajattelinkin, että Doris viskaa minut heti selästään huomatessaan että kyydissä istuukin aloittelija, mutta ei tamma sellainen ollut ollenkaan. Se oli ihan kuin mikä tahansa hevonen, joka oli minulle vielä tuntematon - ja minä olin tuntematon sille.
Voi sanoa, että olen todella, todella tyytyväinen tämän päivän klinikasta. Vaikka me ei puolta tuntia kauempaa treenailtukaan, tuntuu, että kehityin ratsastajana ainakin puolen vuoden ratsastuskoulutuntien edestä."

3# 09/25, Epätavallinen, syksyinen maastoretki Pikkumetsässä
Keltavahveroiden aika on tältä syksyltä jo loppumaisillaan ja nyt olisi viimeisiä hetkiä käydä tätä metsän kultaa etsimässä: mikäs sen parempaa kuin lähteä hevosen selässä sienijahtiin!

Asta saapui hyvissä ajoin Pikkumetsän tallille, jotta voisi rauhassa hoitaa hevosen ja liikuttaa tätä kentällä ennen maastoon menoa. Kun Hupilta oli pahimmat pöhinät ja puhinat ratsastettu pois, suuntasi ratsukko läheiseen metsään, joka oli tullut kolmen kuukauden aikana jo melko tutuksi.
Mukaan metsään oli otettu iso satulaan kiinnitettävä kannellinen sienikori, sekä pari muovipussia, jos sieniä löytyisi ihan kunnon määrä. Lisäksi satulalaukkuun vesipullo sekä pari eväsleipää, sienestämään kun ei ikinä tule lähteä ajatuksella "käyn vain nopeasti", pahimmillaan - tai pikemminkin parhaimmillaan - siellä menee useampi tunti.

Hupi käveli hiekkatietä pitkin rauhallisesti. Tamma oli hyvällä tuulella, minkä Asta huomasi. Tänään hän luotti hevoseensa, hän tiesi, että tästä retkestä tulee kiva!
Asta käänsi tamman hiekkatieltä metsäpalstalle, missä Asta tiesi olevan sieniä. Ratsukko kulki pientä peurapolkua pitkin Astan tiiraillessa samalla ympärilleen keltaisten herkkujen toivossa. Pari tattia tuli vastaan, valitettavasti kumpikin toukansyömiä. Muutamia suppilovahveroitakin, mutta vielä kovin pieniä, saisi odotella vielä viikonpäivät jotta olisivat sopivan isoja kerättäväksi. Haperoita, orakkaita, erilaisia rouskuja, ne ovat myös hyviä ruokasieniä, mutta tällä kertaa ne eivät Astaa kiinnostaneet.
Sitten Astan silmään osui jotain keltaista.
"Ovatko nuo... Lehtiä vai..." hän pohti ääneen.
Kantarelleja! Kyllä vain! Iso kantarellimeri suoraan nenänsä edessä.
Asta kiljaisi innostuksissaan. Hän hyppäsi alas satulasta, nappasi sienikorin käteensä ja alkoi keräämään. Ihania, isoja keltavahveroita. Napakoita, eivätkä yhtään vesisateista vettyneitä. Sienet kasvoivat peurapolkua pitkin jonona, jota Asta seurasi, keräten jokaisen ihanuuden koriinsa. Asta oli sienistä niin hullaantunut, että pariin kertaan jo ajatuksissaan päästi irti hevosensa ohjista (Hupi ei karkaa, mutta varmuuden vuoksi sitä ei suotta irti pidetä, vielä).

Kori täyttyi täyttymistään, eikä sienistä loppua näkynyt. Niitä oli runsain määrin vielä polkua eteenpäin... Asta koki tarvetta kerätä ne KAIKKI.
. . . . . . .
Aivan yhtäkkiä Astalle iski omituinen, epätavallinen olo. Hän laski sienikorinsa maahan, nousi kumartuneesta asennosta ylös ja katseli ympärilleen. Hän ei enää tunnistanut paikkaa, missä oli. Mikään näkemänsä kivenlohkare, puu tai kumpuinen sammalmätäs ei näyttänyt lainkaan tutulta. Joka puolella oli vain tiheää havumetsää, eikä maastossa erottunut enää polkukaan, jota pitkin hän oli kulkenut. Keräämättömät kantarellitkin maasta näyttivät kummallisesti hävinneen.

Metsään tuli hiiren hiljaista. Linnut eivät laulaneet, tuuli ei huojuttanut puiden latvoja eikä läheiseltä autotieltäkään kantautunut ajoneuvojen ääniä.
Hupi seisoi paikallaan kuin patsas, pää korkealla ja korvat höröllä, tuijottaen kohti tiheää kuusikkoa heidän edessään.
"Mitä siellä on?"
Asta katsoi hevosen toljottamaan suuntaan ja havaitsi metsäneläinten tekemän polun tiheikköön.
"Ai no siinähän se polku on! Huh, luulin jo että eksyttiin reitiltä. Lähdetään pois, sienet saavat kyllä nyt muutenkin riittää..."
Nainen kiinnitti sienikorin satulaan ja oli lähtemässä taluttamaan hevosta polkua kohti, mutta eläin ei hievahtanutkaan.
"Häh, mikäs on? Mennään nyt! Hop hop!"
Ei vaikutusta, hevonen seisoi tiukasti aloillaan.
Asta nousi tamman satulaan ja yritti ratsain saada Hupia liikkeelle antamalla reippaasti pohjetta - siinä samassa Hupi käännähti kannoillaan ja lähti täyttä laukkaa pakenemaan. Asta ehti juuri tarttua nopeasti hevosen harjasta jottei putoaisi tamman selästä, ja joitain kymmeniä metrejä hevosen juostua läpi pistelevien kuusipuiden sai nainen lopulta Hupin hallintaansa ja hidastettua tämän käyntiin.
"Prrrrrr!! Hyyyyvää... Ei mitään hätää."
Hupi rauhoittui välittömästi. Aivan kuin se ei olisi hetki sitten edes ollutkaan paennut jotain mielestään pelottavaa. Se ei pärskinyt tai ollut hermostunut, vaan rauhallisen tyyni ja kuuliaisena odotti Astalta ohjeita matkan jatkamiseen.
Tuttu peurapolku ilmestyi kuin tyhjästä ratsukon eteen ja metsässäkin alkoi kuulumaan taas luonnon äänet.

Palattuaan tallille nainen purki hevosensa varusteista, pesi tämän ja juotti. Vaikka hänellä oli tallille palattuaan ihan hyvä fiilis, häntä oli silti jäänyt vaivaamaan outo tapahtuma sienestysreissullaan ja halusi ehdottomasti jakaa tarinansa jollekin.
Mimosa ja Siiri sattuivat olemaan tallituvassa joita Asta meni moikkaamaan, kertoen heille myös äskettäisistä tapahtumista. Kerrottuaan yksityiskohtaisesti retkestään naiset olivat vain hiljaa ja katsoivat toisiaan vakavina. Astaa ihmetytti heidän reaktionsa. Pitivätköhän he häntä nyt jonain tollona tai jonain, että olisi kuvitellut kaiken..?
Mimosa rikkoi lyhyen hiljaisuuden: "Olit joutunut jonkinlaiseen metsänpeittoon, etkä mihin tahansa sellaiseen. Onneksi Hupi tiesi tien pois, sillä siellä oli selvästi joku, tai jokin, joka ei ollut hyväntahtoinen... Ja ilmeisesti se jokin ei pitänyt siitä, että keräsit sieniä heidän alueeltaan."

Astan kurkkua puristi. Vaikka Asta onkin syntyjään Lapista seudulta, jossa yliluonnolliset asiat ovat aina olleet kylän tarinoissa mukana isossakin roolissa, ei hän itse ole mitenkään taikauskoinen. Mutta tietäen Pikkumetsässä ja sen lähialueilla kummittelevan, ei hän voinut olla kieltämättä yliluonnollisuuden mahdollisuutta. Hänhän juuri koki jotain sellaista!

Sen Asta tiesi, että jatkossa hän kulkisi vain tuttuja ratsastusreittejä, eikä antaisi ahneuden enää viedä mennessään.

4# 02/26, Epäluonnollinen, helmikuinen maastoretki Pikkumetsässä
Pakkasta on ollut parhaimmillaan kolmattakymmentä jo useamman viikon, eikä Astaa ole juuri huvittanut käydä Hupia liikuttamassa kuin vain lyhyitä pätkiä, yleensä joko juoksuttamassa hevosta kentällä tai tekemässä tehtäviä maastakäsin.
Kuitenkin tänään oli reilusti leudompaa, vain -11 C, joten Asta suuntasi tallille, suunnitelmissaan pidempi maastoretki.

"Hei tyttö!" Asta tervehti Hupia, joka nuokkui tarhassaan. Tamman paksu talviturkki näytti ihan kamalalta, sillä hevonen oli alkanut pudottamaan karvaansa, keskellä pahimpia pakkasia. Vaaleita tupsuja siellä täällä, takuista puhumattakaan... "Huoh, ei auta kuin ottaa furminaattori käteen."
Nainen kiinnitti narun tamman riimuun, lähti taluttamaan hevosta talliin ja vei karsinaansa. Tallissa sattui olemaan joku muukin hoitamassa hevostaan, mikä oli yllättävää, sillä yleensä tallilla ei ollut samaan aikaan muita kuin Asta tai tallin henkilökunta.
"Moi!" Asta tervehti kysyvästi, näkemättä kuka tämä toinen henkilö edes oli.
"Ai, puhutko minulle?" kuului kysymys.
"Juu sulle." Asta tuli Hupin karsinasta ulos tallikäytävälle ja yritti ottaa katsekontaktia henkilöön, joka touhusi parin karsinan päässä. "Olen Asta, ei olla varmaan ikinä tavattu."
"Moi vaan! Sori, olin ihan omissa ajatuksissani. Tai ajattelin, että ehkä puhuit puhelimeen." nainen nauroi. "Olen Siru. Zaniran hoitaja."
"Haha ei se mitään!" Asta hihitti. "Kiva tavata! Ei ole oikein tullut kehenkään vielä tutustuttua täällä... Mä tuun tallille yleensä aamukymmenen maissa ja ei täällä sillon muita ihmisiä ole. Ja illan ratsastustuntien aikaan ei ehdi jutustella."
"Joo arkisin on hiljaista aamupäivisin, iltapäivällä sitten porukka tulee. Itsekin tänään hyvissä ajoin päätin tulla Zaniraa liikuttamaan."
"Niinpä. Tota, tällein yllättäen tuli mieleen, olisko susta maastoiluseuraksi?" Asta kysyi toiveikkaasti. "Vai oliko sulla suunniteltuna jotain?"
"Voih, mielelläni olisin lähtenyt, mutta tänään mulla on kiire aikataulu, pitäis olla jo 45 minuutin päästä takasin purkamassa hevosta, on muita menoja." nainen harmitteli ja jatkoi nauraen: "Mutta ehdottomasti kyllä ensi kerralla, jos nyt satutaan samaan aikaan taas tallille."
"Ah okei, no, ensi kerralla sitten." Asta vastasi hymyillen ja palasi Hupia harjaamaan.
Lyhyen jutustelun aikana nainen oli jo ehtinyt unohtaa Hupin hirveän talvikarvan ja nähdessään takkuturkin Asta huokaisi syvään. "Mä kyllä tilaan jonkun klippaamaan sut."

Lopultakin Asta ja Hupi pääsivät matkaan, pitkästä aikaa suuntanaan "kantarellimetsä". "Epätavallisen, syksyisen maastoretken" jälkeen nainen ei ole maastoillut lainkaan samalla alueella, ei tosin sen takia, että häntä nyt suuremmin enää pelottaisi, vaan hän oli löytänyt muita maastoreittejä toiselta puolelta Pikkumetsää. Kuitenkin tänään hän ratsastaisi taas kantarellimetsään, sillä hakkuutöiden vuoksi ei voinut toisille reiteille mennä.

Kello oli 14:10 ja aurinko paistoi kirkkaalta, pilvettömältä siniseltä taivaalta. Hupi oli yllättävän rennolla päällä, vaikkei sitä oltukaan liikutettu kunnolla muutamiin päiviin.
Ratsukko kääntyi hiekkatieltä metsään metsäneläinten tekemälle polulle, joka oli selvästi suosittu eläinten reitti myös talvella: lukuisat kauriiden, peurojen, kettujen ja rusakoidenkin jäljet olivat samalla parin metrin levyisellä kaistaleella. "Sinne mennään!" Asta hoputti Hupia, joka pärskähti kuin vastaukseksi.
Parivaljakko kulki hiljaa metsän rauhassa. Metsä ei ollut niin tiheäksi kasvanut, etteivätkö auringonsäteet loistaisi maahan siellä täällä suurienkin mäntypuiden välistä. Metsässä oli hiljaista, rauhallisen äänetöntä, mutta ei missään nimessä painostavan tai omituisen hiljaista. Hevosen hengityksen höyryt toivat tietynlaista kodikkuutta ja rauhaa ja pakkaslumi tamman kavioiden alla narisi miellyttävän kuuloisesti. Korpin rääkynä kuului jostain kauempaa, suuri valkohäntäpeurapukki singahti karkuun jonkin matkan päästä heidän edestään.

Kyllä vain Suomen luonto on upea.

Ratsukko lopulta saapui metsäpalstalta metsäautotielle, jossa uskaltaisi mennä vähän kovempaakin.
"Otetaanko pikkasen laukkaa...?" Asta hädin tuskin ehti sanoa loppuun tai antaa pohjetta, kun Hupi jo nosti laukan. He laukkasivat pitkän matkaa ja vauhdin sekä tihentyneen hengityksen voimasta Astan silmälasit huurtuivat lopulta niin sumeiksi ettei hän nähnyt enää mitään, mutta onneksi Hupi osasi hidastaa itse raviin ja käyntiin heidän lähestyessään heille ennestään tuttua metsäpolkua.
"Hui jestas, se oli pelottavaa, enhän mä nähny mitään! Mutta kivaa silti, hyvä Hupi! Nyt kotiopäin." Asta kehui hevostaan ja suuntasi tamman kohti metsää, joka olisi metsäautotietä paljon lyhyempi reitti takaisin tallille.
Naisen lasit olivat edelleen niin huurussa että niiden putsaaminen vain sotki linssit entisestään. "Äh, mennään sit ilman." nainen totesi ja laittoi likaiset lasinsa taskuunsa. Asta pahasti likinäköisenä ei nähnyt muuta kuin vain epäselviä muotoja, mutta koska Hupi kuitenkin osasi reitin metsästä kotiin, ei nainen sen enempää "sokeuttaan" murehtinut.

Kaksikko kulki polkua pitkin parisen sataa metriä kunnes yllättäen heidän eteensä, noin parinkymmenen metrin päähän, keskelle polkua ilmestyi kuusien takaa jokin suuri, tumma hahmo. Hupi pysähtyi ja päästi sieraimistaan kovan puuskahduksen, Asta siristi silmiään nähdäkseen, mikä heitä oli vastassa: iso hirvisonnihan se. Hirviä ei olekaan heitä tullut vielä ikinä vastaan, ja sen huomasi Hupissa, joka jännittyi ja oli selvästi valmiina kääntymään takaisin päin.
"Hirvet pelkää ihmisiä, ei hätää Hupi. Noniin, HUS HUS!" Asta huusi ja taputti käsiään yhteen, toiveenaan ajaa hirvi pakoon.
Hirvi ei kuitenkaan liikahtanutkaan. Eläin seisoi kuin patsas, tuijottaen heitä.
Mikäs se tuommoinen hirvi on joka ei pakene?
Hupi pörisi ja pärisi edelleen ja kuopi toisella etujalallaan maata.
Asta siristi silmiään vielä kovemmin, yrittäen tarkentaa katseensa jotta näkisi paremmin hirven.
Samalla hetkellä hirvi nousi takajaloilleen, kohosi epäluonnolliseen asentoon ja muuttui joksikin aivan täysin luonnottoman näköiseksi olioksi.
"...Mitä helv...?! Nyt saakeli mennään!" Asta huusi, käänsi Hupin tulosuuntaan ja ratsukko lähti laukaten pakoon niin kovaa kuin hevonen kintuistaan vain pääsi.

Asta pysäytti hevosen vasta tallipihassa. Kumpikin puuskutti hengästyneenä ja kauhistuneena.
Lopulta nainen sai tasoitettua hengityksensä ja erilaiset ajatukset alkoivat pyörimään päässään.
Onko mut kirottu? Vai oonko mä vaan sekoomassa? hän mietti. Asta oli tilanteesta niin ahdistunut, ettei tällä kertaa aikonut kertoa kellekään tapahtuneesta - ainakaan vielä, ei ennen kuin hän on selvittänyt, miksi hän koki jo toista kertaa jotain epäluonnollista Pikkumetsässä.

5# 02/26, Kisareissu Kultasaareen (7.2.2026)
"Sattuu mahaan."
Asta nojasi hevostraileria vasten ja piteli vatsaansa kasvot irvessä, puuskuttaen voimakkaasti.
"Voi ei, jännittääkö sinua noin kauheasti?" Magnus kysyi huolestuneena. "Ymmärrän että kilpaileminen voi välillä jännittää, niin minuakin, mutta kyllä se siitä. Yritä rentoutua."
Asta vilkaisi miestä kulmiensa alta ja naurahti voivottelujen keskeltä.
"Hah, ymmärrät väärin. Ei mua jännitä, mut menin maistamaan semmosta hemmetin suklaavanukasta ja maha meni siitä kipeeks."
"Ai..."
"Minkäs teet ku on herkkuperse vaikka tietää olevansa allerginen maitoproteiinille. Mut yleensä tää menee nopeasti ohi. Toivottavasti nytkin, ettei tarvi omaa suoritusta perua. Aijai..."
"Ah, aivan. Onneksi on vielä aikaa, ummm...", Magnus vilkaisi rannekelloaan, "...siis vain puoli tuntia luokan alkuun. Kohtahan sitä aloitetaan rataan tutustuminen ja hevosiakin pitäis alkaa lämmittelemään."
"No sepä se." Astan vatsanpohjasta kouraisi niin paljon, että nainen karjaisi. "Voi helkkari, miten mä selviin ku käveleminenkin sattuu??"
"Mä kyllä tarvittaessa kannan sut, jajaja!" mies nauroi silmää vinkaten.
"No jos vaihtoehtona olis tuo ni siinä vaiheessa mä meen vaikka konttaamalla sen radan, kiitos vaan." Asta hihitti takaisin.

Kaksikon keskeytti Hupin kova hirnahdus trailerista. Päistärikkö oli selvästi sitä mieltä että tyhmät jutustelut saavat riittää ja häntä pitää alkaa huomioimaan - johan tamma oli saanut trailerissa seistä jo toista tuntia.
"Sori, Hupi! Ihan justiinsa!" Asta pahoitteli ja avasi trailerin etuoven jotta Hupi saisi vähän raitista ilmaa sekä haisteltavaa ja katseltavaa. "Hupi osaa kyllä olla kunnon draamakuningatar. Mutta ihana draamakuningatar!"
"Sillä on kyllä hauska persoona." Magnus vastasi ja vilkaisi taas kelloaan. "Mutta nyt minun pitää mennä se Cantarelokin laittamaan kuntoon. Toivottavasti vatsakipu menee nopeasti ohi!" Mies levitti käsiänsä ja yhtään enempää miettimättä Asta vastasi eleeseen halaamalla miestä pikaisesti.
"Niin... Eh, siis nähdään viimeistään rataan tutustumisessa." mies hymyili leveästi ja yllättyneesti. "Tsemppiä!"
"...kiitos!" Asta vastasi ja jäi tuijottamaan pois päin kävelevää miestä.

Asta oli ollut Magnuksella kisahoitajan hommissa viime kesästä lähtien, tänään hän tosin oli itsekin kisaamassa eikä töissä. Työnantajana ja kaverina Magnus on ollut reilu, ymmärtäväinen ja ihana ja heillä on aina synkannut todella hyvin, heidän huumorintajunsa ja juttunsa olivat ihan yhtä paskoja, vaikka ikäeroa ja joitain (hevos)kulttuurieroja heidän keskenänsä olikin. Astaa kuitenkin vaivasi, kuinka hänelle oli kuukausien aikana kehittynyt muitakin kuin kaverillisia tunteita miestä kohtaan, eikä äskettäinen nopea pieni halaus ainakaan niitä tunteita pois vienyt, päin vastoin. Asta on aina pitänyt itseään "naisena, joka ei ole kenenkään vietävissä", mutta ensimmäistä kertaa vuosiin hänestä tuntui aivan toiselta. Miksi mies heittäisi vitsiä asioista, joista voisi kuvitella jotain muuta? Tai ei kai kukaan käyttäydy tietyllä tavalla ilman tarkoitusta? Vai yrittikö Magnus edes halata häntä, ymmärsikö hän itse aivan väärin? Nolasiko hän nyt itsensä loppuelämäkseen? Yhtäkkiä Hupi kuopaisi toisella etujalallaan voimakkaasti, mikä palautti Astan takaisin maanpinnalle. "Joo, sori taas Hupi. Nyt lopetan tällaisten typerien asioiden miettimisen. Hyi minua."

Reilu puoli tuntia myöhemmin, kilpasuorituksen aika...
Astan ja Hupin vuoro oli juuri alkamassa. Naisen mahaa kouristeli edelleen, mutta koska pahimmat vatsanvääntelyt olivat onneksi menneet ohitse ei naisen tarvinnut jättäytyä rataesteiltä. Rata ei rataan tutustumisen perusteella ollut kovin vaikea, mutta lyhyellä sivulla oleva okseri saattaisi koitua heidän kohtalokseen, sillä sille pitäisi ratsastaa joko erittäin tiukka ja lyhyt linja tai vaihtoehtoisesti kiertää yksi pystyeste, jonka kiertäminen toisi muutamia sekunteja kokonaisaikaan. Oli miten oli, Astalla ei suuria odotuksia ja voitonhalua ollut - hän vain haluaa ratsastaa nopeasti radan jotta pääsisi lepäämään.
"...Magnus Antonini ja Cantarelo ajalla 65.020 s, 4 virhepistettä. Seuraavana Asta Sanikka ja Sinappi, tervetuloa suorittamaan" kuului maneesin kaiuttimista ("Onnea matkaan!", Magnus kuiskasi Astalle heidän ratsastaessaan toistensa ohi ja viimeistään nyt Astan vatsaa väänsi oikein kunnolla, punaisena helottavista kasvoista puhumattakaan). Asta ratsasti radalle, otti hyvän tuntuman ja pyysi tammansa raviin, sitten laukkaan. Hevosta ei tarvinnut ratsastaa kovinkaan paljon eteen eikä sen enempää pidätelläkään, vaikka Hupilla joskus onkin taipumusta kaahottamiseen. Ensimmäinen pystyeste, sitten ristikko... Sen jälkeen taas pysty. Laukanvaihto, sillä kierroksen suunta vaihtuu. Viimein lähestyttiin vaikeaa reittiä kohti okseria, joka oli jännittänyt Astaa alusta lähtien... Astalla muljahti taas mahassaan mikä sai hänen pasmansa kirjaimellisesti sekaisin, joten hän päätti kiertää pystyesteen jotta voisi lähestyä okseria rauhallisesti. Okseri hypättiin lennokkaasti, jonka jälkeen kohti viimeistä estettä. "Nyt rauhassa" Asta sanoi tammalleen. Hyppy alkoi hyvin, mutta alastulossa valitettavasti toinen takajalka hipaisi puomia, joka sai puomin heilahtamaan ja putoamaan. "Voi sentään, viimeiseltä esteeltä puomi alas! Muuten oikein hieno ja virheetön suoritus... Lopputuloksena 61.892 sekuntia ja 4 virhepistettä Astalle ja Sinapille! Seuraavaksi radalle Oskari Käkiharju ja Aramec, ja valmistautumaan Hue Blacklake..."
"Hyvä Hupi" nainen taputti tammaansa kaulalle. "Selvittiin tästäkin koitoksesta!"
Asta ratsasti maneesista ulos kohti ratsastuskenttää, jossa Magnus kävelytti Cantarelo-oriansa.
"Hienostihan se meni!" Magnus onnitteli. "Tai enhän mä teidän rataa nähnyt, mutta kuulin mitä saitte. Te olitte muutaman sekunnin nopeampia kuin me Rollon kanssa."
"Ai oltiinko! Hupi oli kyllä tosi kiva, harmillisesti se vika puomi putos alas."
"Meillähän putosi se okseri kun otin sen lyhyen reitin, oli ehkä liian hankala kulma Rollolle. Adan kanssa vaan ehtinyt tottumaan siihen kuinka ketterästi voi hevonen parhaimmillaan kääntyä, Rollo on pikkasen kankeampaa sorttia."
"Joo niin se näyttikin vähän siltä että liian vaikea sille. Näillä ajoilla ja virhepisteillä ei kyllä kumpikaan sijoituta." Asta hymähti.
"Mutta harjoittelemaanhan me vain tultiin. Ja pitämään kivaa, eikös?" Magnus vastasi virnistäen ja jatkoi. "Käydäänkö loppuverryttelyt maastossa, tässä ehtii hyvin ennen seuraavaa luokkaa."
"Totta ihmeessä. Mennään!"

Ratsukot suuntasivat kohti Kultasaaren upeita ratsastusreittejä. Pakkasta ei ollut paljoa ja aurinko paistoi puolipilviseltä taivaalta. Oli tunnelmallinen hetki.
"Magnus." Asta rikkoi hiljaisuuden.
"Jep?"
Asta ei nähnyt miehen silmiä tämän Clubmasterien takaa, mutta pieni hymy tämän huulilla kertoi miehen olevan hyvällä tuulella. Astaa teki kovasti mieli kysyä aiemmin tapahtuneesta, mutta päätti jänistää viime hetkellä.
"Niin, sellasta vaan, että on upea sää. Mahtava talvikeli."

Hän ei halunnut ottaa asiaa puheeksi.
Ei tänään, ei vielä.

Myöhemmin kilpailupäivänä...
Iltapäivä oli jo pitkällä ja viimeinen ratsukko teki suoritustaan metrikahdenkympin radalla. Päivän viimeinen luokka, 140 cm-rataesteet, oli vielä kilpailematta, mutta sen aloittamista oli jouduttu teknisistä syistä hieman viivästyttämään.

"Mihis se Magnus on nyt jäänyt?" Asta pohti ääneen. Miehen oli tarkoitus vain käydä hakemassa kansliasta uusi kilpailunumero edellisen kadotessa, mutta yhden lappusen hakemiseen oli mennyt melkein jo puolisen tuntia. Asta rapsutteli Hupia ja tarjosi tälle kulmistaan pyöristyneen sokeripalan, joka oli pyörinyt takkinsa taskussa jo varmaan kuukausia. Hupin kisat olivat tältä päivältä jo ohitse, mutta tamma joutuisi viettämään vielä ainakin yhden tunnin kisoissa, sillä Asta halusi ehdottomasti nähdä Magnuksen loputkin kisasuoritukset.
Magnus palasi viimein Astan luo, käsissään kaksi pakkasessa höyryävää kuumaa kaakaota.
"Jäin suustani kiinni yhden Sarlottan kanssa kun sattui tulemaan kisakansliassa vastaan. Hän oli se joka kisasi mun kasvatillani, sillä Renata de Magnolla. Kyllä vaan voi olla ylpeä, kuinka hieno hevonen siitä on kasvanut." Mies kehuskeli. "Tässä sulle kaakao, tehty kaurajuomaan, toivottavasti se on ok."
"Kiitos." Asta hörppäsi kaakaota turhan nopeasti ja poltti kielensä ("Auts").

Kaksikko seisoi pienen hetken hiljaisuudessa kaakaoitaan juoden.

"Mites sinun vatsasi?" Magnus kysyi Astalta.
"Paljon parempi. Ei se enää kipristele niin hulluna, välillä vaan."
"Hyvä juttu." Magnus vastasi. Hänen katseensa nauliintui ratsastuskentän suuntaan, jossa joku nainen meni loppukäyntejä mustankirjavan puoliverisen kanssa.
"Huh, kauhistuttaa jo valmiiksi startata Vicin ja Asson kanssa. Vicillä ollut pitkä tauko kilpailemisesta ja Asson kanssa ei olla vielä oikein löydetty yhteistä säveltä. Ja menin suuruudenhulluudessani osallistumaan kummallakin metrineljäänkymppiin. Enhän edes ole mikään esteratsastaja!"
"Ei kai sua nyt jännitä?" Asta kysyi vitsaillen. "No, vitsi vitsinä, ymmärrän sun fiilikset."
"Ei sitten ollenkaan, mutta välillä sitä vois miettiä pidemmälle eikä vaan ahneesti tee mitä mieleen tulee."
"Kyllä ne radat hyvin menee, varmasti. Ja kuten itse sanoit aiemmin, ollaan täällä vain harjoittelemassa, mitä sitten vaikka menee pieleen?"
"Ihan oikeassa oot." Magnus käveli trailerin ikkunasta kurkistelevan Hupin luokse ja rapsutti tätä otsaharjan alta. "Niin tärkeää kuin kilpaileminen ylipäänsä on minulle, välillä tekisi mieli vähän hidastaa tahtia. Alkaa vaikka täysipäiväiseksi hevoskasvattajaksi tai valmentajaksi tai joksikin. Kisamatkat ja varsinkin ulkomaille suuntautuvat sellaiset ovat aika väsyttäviä."
Asta ei oikein tiennyt mitä sanoa, mutta Magnus ei selvästi vastausta odottanutkaan.
"Mutta toistaiseksi mennään näin, kun näitä nuoria kisahevosia tässä on. Millos muuten Hupi synnyttää?"
"Kesäkuussa laskettu aika. Vähän jännittää ja ahdistaa, edellinen varsahan syntyi kuolleena." Asta vastasi harmitellen. "Pelkään, että mokaan jotain uudelleen."
"Muistan sen, tosi harmillinen juttu, mutta välillä näitä käy. Eikä se ollut sinun vikasi, usko pois. Jos vain haluat, tulen apuun kun laskettu aika lähestyy. Minulle nämä varsomishommat ovat tuttuja."
"Kiitos, se olisi ihanaa!" Asta ilahtui. "Ja se olisi minulle todella tärkeää, että tulisit."
Magnus ei vastannut mitään, mutta ei hänen tarvinnutkaan, sillä lempeästä hymystään pystyi vastauksen päättelemään.