Lapsena Astalla oli hevonen, jonka isänsä oli ostanut hänelle 9-vuotislahjaksi. "Emppu" oli lihava, tynnyrimäinen tähtipää suomenhevonen, entinen ravuri, joka ei osannut muuta kuin kaahata täyttä vauhtia pää pystyssä - ja kun se lähti käsistä, sitä ei pysäyttänyt mikään muu kuin tallin seinä. Rautias hevonen oli kiltti, mutta turvallisesta lapsen ratsusta niin kaukana kuin mahdollista. Lopulta Astan perhe kuitenkin tajusi, että ruuna ei ollut vaarallinen ilkeyttään, vaan hevonen oli lihaksistaan niin pahasti jumissa, että sillä ei ollut muita vaihtoehtoja kuin paeta alta. Kun ruunan lihaksisto oli hoidettu kuntoon, alkoi koulutuskin mennä perille. Asta sai vuosien aikana ruodittua Empusta jonkinlaista ratsua ja onnistuikin koulutuksessa, sillä lopulta ruuna ei enää pyrkinyt karkuun tuntumaa eikä lähtenyt kiitoraviin joka käänteessä, oppipahan se lopulta myös espanjalaista käyntiäkin (tai siltä se näytti). Ruuna ehti olla Astan omistuksessa seitsemän vuotta, kunnes eräänä lokakuisena iltana maastolenkillä kaikki päättyi: pusikosta eteen hypännyt kiimainen hirvisonni säikäytti Empun, jolloin ruuna oli pudottanut Astan kyydistään ja lähtenyt täyttä laukkaa takaisin kotiin päin. Vauhkoontunut ruuna oli ylittämässä maantietä kun kuorma-auto, joka ei peilijään takia pystynyt jarruttamaan, törmäsi kovassa vauhdissa hevoseen murtaen tältä kaikki jalat. Ajoneuvon kuskille ei käynyt mitään, mutta Empulle jouduttiin tekemään hätälopetus siihen paikkaan naapurin metsästäjän toimesta.
Empun kuolema oli teini-ikäiselle Astalle todella paha paikka, eikä tyttö enää kestänyt nähdä hevosia, tallia, heinää, ei mitään, mikä liittyisi hevosiin.

Vuosina 2020-2021...
Meni seitsemän vuotta, kunnes hevoskärpänen iski jälleen. Hän halusi jatkaa siitä, mihin Empun kanssa ennen onnettomuutta jäi. Hän halusi hevosen, nuoren raakileen, jota lähteä kouluttamaan. Pitkä hevoseton tauko välissä ei ollut ongelma, sillä Asta tiesi, että asiat muistuisivat kuitenkin mieleen harjoitellessa.
Koska Emppu oli vienyt ison palan Astan sydämestä, oli naisen hankintalistalla ensimmäisenä suomenhevosruuna, joka muistuttaisi entistä hevostaan. Hän ei kuitenkaan olisi sanonut ei myöskään eestiläiselle tai vuonohevoselle, ehkä islantilainenkin olisi mennyt, mutta toisin kävi. Astan seuraava hevonen tulikin olemaan arabialainen.

Eksoottinen Saksantuonti, SEA-tamma Layla al Rayyiha, oli Astan omistuksessa vuoden päivät, mutta yrityksistä huolimatta hevosen ja ihmisen yhteistyöstä ei tullut mitään. Sen lisäksi, että "Lulu" oli Astan makuun turhan herkkä ja tulinen, se oli arka ja alkoi kehittymään arvaamattomaksi. Hoidettaessa ja muutenkin hevosta käsitellessä se saattoi ihan yhtäkkiä ilman minkäänlaista syytä yrittää purra tai jopa potkaista ihmistä, taluttaessa se hyppi pystyyn tai pahimmillaan yritti rynniä taluttajansa päälle. Hassua oli se, että ratsastettaessa Lulu oli miellyttävä ja hyvin oppivainen ratsunalku, aivan kuin eri hevonen.
Hevoselle tehtiin useampiakin tutkimuksia, käytettiin hierojalla ja venyttäjällä ja raspattiin hampaat, mutta käytökselle ei keksitty syytä. Ongelmahevoskouluttaja olisi ollut seuraava paikka, mutta Astan voimavarat olivat loppu ja koki parhaakseen luopua tammasta. Hän ei selväsi ollut riittävän kokenut omistamaan Lulua, se oli vain uskottava. Tamma myytiin eteenpäin western-tallille, minkä jälkeen hevosesta ei enää sen koommin kuultu, liekö lopetettukin jo. Välillä Asta mietti, oliko tallilla, jossa tamma asui, vaikutusta Lulun käytöksen muuttumiseen, olikohan työntekijä tai joku muu yksityisenomistaja kiusannut hevosta aina Astan ollessa poissa? Parempi kuitenkin oli, että Asta lopettaisi kaikenlaisten syiden keksimisen ja menisi elämässään eteenpäin.
Lulun myymisen jälkeen Asta oli taas ilman hevosta. Häntä harmitti, kuinka hevosostoksensa oli mennyt pilalle, eikä sen takia halunnut lähteä taas uudestaan hevosenetsintäruljanssiin. Kokemus kuitenkin tämäkin. Ehkä ensi kerralla hän olisi viisaampi, jos viisaampi edes voi olla.

Jotain tapahtui vuoden 2024 loppupuolella...
Eräänä päivänä, noin kolme vuotta Lulun luopumisesta, nainen "harhautui" hevosmyyntipalstalle. Olihan häntä kutkuttanut jo joitain viikkoja, kuukausia hevosen osto. Naisella oli uusi työpaikkakin erään markkinointiyrityksen graafikkona, ja koska hänellä oli joustavat työajat ja työt suoritettiin pitkälti vain etänä kotoa käsin, hän voisi vaikka keskellä päivää käydä tallilla. Mahdollisuudet omaan hevoseen olivat realistiset. Asta tutkaili myyntihevosia, tällä kertaa hakusessa olisi kuitenkin ratsukoulutettu hevonen ("Eikä mikään hädin tuskin sisäänratsastettu tuontiarabi"). Risteytysponi, hannover, lämminverinen ex-ravuri... Kaikkia näitä Asta kävi koeratsastamassa, mutta mikään ei vaikuttanut omalta. Suomenhevosiakin oli tarjolla kolmetoista tusinassa, mutta joko olivat varsoja, kouluttamattomia entisiä ravureita tai "liian hienoja" ratsuja, kilpailijoille tarkoitettuja. Asta kun ei oikeastaan tiennyt, mitä haluaisi hevosen kanssa tehdä. "Ehkä kuitenkin suomenhevonen tai joku vastaava." Asta otti hevosenostoaikeensa puheeksi ystävänsä Melisen kanssa, joka oli hankkinut pienhevosorin Murahtin puolisen vuotta sitten. "Tule testaamaan, niin pääset suokin makuun" Melise houkutteli.

Asta matkusti etelään Muurtoilaan vierailulle Melisen ja tämän yhtiökumppanin Magnuksen luo ja viikon päivät siellä vietettyään päätti, että suomenhevonen sen olla pitää. Murahti teki niin suuren vaikutuksen, että Asta itsekin alkoi haaveilemaan pienhevosesta, mutta etsimisestä huolimatta kiinnostavia pienhevosia ei vain löytynyt. Melise kuitenkin tiesi, että monia hevosia myydään tiskin alta, kaikkia ei todellakaan ollut netin palstoilla näkyvillä, joten Astan tulisi olla itse aktiivinen ja kysellä, sattuisiko jollain olemaan joku hevonen hiljaisessa myynnissä. "Taisinkin itseasiassa keksiä, mistä me saadaan sinulle hevonen, Asta."

Seppo Sorvan suomenpienhevoset Satakunnasta olivat tunnettuja erityisesti erikoisista väreistään. Oli päistärikkölinjaa, hopeaa, suomenkirjavaa. Sorva kasvatti suomenpienhevosia näyttöön että käyttöön ja hänen talliltaan löytyi myös Sinappi, Hupi. Nimensä takia hilpeyttä herättänyt eläin oli 6-vuotiaaksi kääntynyt tamma, ylikorkeaksi kasvanut, kerran varsonut (sekin ylikorkea pienestä pienhevosisästä huolimatta). "Hupi on ollut hiljaisessa myynnissä, eikä edes pakkomyynnissä, mutta hyvään kotiin sen mielelläni kyllä myyn." Hintalappu oli tavan vastaavaa suomenhevosta hieman suurempi värilisän takia, mutta silti puhuttiin nelinumeroisesta luvusta, sillä lukuunottamatta muutamaa pikkuesteluokkastarttia ja heC-radan suoritusta tammalla ei ollut kilpailutuloksiakaan, jotka nostaisivat arvoa lisää.
Vaikkei Hupi pienkokoinen ollutkaan, se oli pienikokoinen ja varsin kaunis yksilö. Myös todella kiltti! Asta koeratsasti Hupin, joka oli aluksi vähän levoton. "Sillä ei ole ratsastettu nyt hetkeen, ollut oloneuvoksena ja seurahevosena varsoneille tammoille." Sen Asta huomasikin, sillä pää taivaissa eteenpäin puskeva tamma ei meinannut aluksi pysyä housuissaan, mutta jo jonkin ajan kuluttua alkoi tamma kuuntelemaan ja rauhoittumaan. Asta kävi läpi kaikki askellajit ja teki taivutukset ja muut, sekä hyppäsi parit pienet esteetkin - ensimmäisellä hypyllä Hupi päätti ottaa kunnon loikan ja Asta putosi selästä hienossa kaaressa. "Ei sattunut! Ollaan kummatkin näemmä vähän ruosteisia" nainen naurahti maneesin hiekkapohjalta. Hän nousi takaisin selkään, ratsasti sileällä vähän lisää ja jo seuraavat hypyt sujuivat leikiten.
"Miltä vaikuttaa?", Seppo kysyi. "Ainakin hyvin näytti menevän. Siitä varmasti saa näyttävän ratsun vaikka kilpailuihin, kun vähän pidemmälle vie sitä. Nythän se on tiineenä, saat varsastakin sitten kivan ratsun tulevaisuutta varten." Asta hätkähti. Mitä? Vai että vielä tiineenä! "Et sitten Melise voinut tästä kertoa mitään mulle etukäteen?" Asta pamautti. Hänhän oli pitkästä aikaa hevosostoksilla, ja hänelle tarjotaan käytännössä kahta hevosta samantien. Ei, liian pelottavaa, liian paljon kerralla. Melise huomasi Astan epäröivän katseen ja rohkaisi häntä. "Se on Asta Murahtista tiineenä, ei mistä tahansa orista." Astan silmät pyöristyivät. Voi apua. Hän mielellään ottaisi Murahtista jälkeläisen vaikka ja heti, mutta se, että itse kasvattaisi varsan kuulosti kamalalta. Kamalalta, mutta samaan aikaan jännittävältä, kenties kerran elämässä koettavalta asialta. "Sä tulet kyllä pärjäämään niin tiineyden loppuajan että varsankin kanssa, usko pois. Mä pystyn tulemaan avuksi kun alkaa olemaan h-hetket."
Naiset olivat viettäneet Sorvan tallilla aikaa vasta pari tuntia ja vaikka tiineen hevosen ostaminen tuntui ihan hullun hommalta, oli Asta päättänyt tehdä ostotarjouksen. Hupi on se, joka hänelle tulee ja jää. Hupi, ja sen syntymätön varsa. Hän ei lähde etsimään tai kokeilemaan enää yhtään hevosta, vaan tämä tamma lähtee hänen matkaansa.
Seuraavana päivänä tammalle tehtiin ostotarkastus ja saatuaan puhtaat paperit tehtiin kauppakirjat ja sovittiin kuljetus Roihajan tallille.

Asta hymyili leveästi. Hän on vihdoin taas hevosenomistaja!

Klikkaa otsikkoa lukeaksesi!