Asta Sanikka

Asta Mirjami Sanikka, Suomen kansalainen
Syntymäpäivä 31.10.1993, pituus 169 cm / paino 66 kg

Luonnostaan Astalla on punaruskeat latvoista kihartuvat hiukset, joita hän värjäilee hieman vaaleammiksi ja punertavimmiksi kuin oikeasti ovat, silmät ovat meripihkanruskeat pienellä häivähdyksellä vihreää. Paljon pisamia kasvoissa! Nainen pukeutuu yleensä rennosti college-housuihin tai farkkuihin ja t-paitaan, jalassaan joko Conversen tennarit tai mustat kiiltonahkaiset Dr. Martensit.
Asta on likinäköinen (kummatkin silmät vähintään -3), joten käyttää aina silmälaseja tai piilolinssejä.

Asta puhuu äidinkielenään suomea ja suhteellisen sujuvasti englantia, hieman saksaa (opiskelee itsenäisesti), ruotsin kielen hän hallitsee juuri ja juuri sen verran että osaa esitellä itsensä.
Vapaa-ajallaan - jos ei hevostelua lasketa mukaan - Asta valokuvaa ja pelailee konsolipelejä, hän myös marjastaa ja sienestää ahkerasti ja käy mielellään kalastamassakin. Asta on myös mukana paikallisen musiikkiopiston puhallinorkesterissa, pääsoittimenaan oboe, jota hän on soittanut 12-vuotiaasta.

Omistaa arabitamman Layla al Rayiihan


Historia

Astan elämä oli kuin kenen tahansa tavallisen suomalaisen elämä. Joka arki-aamu hän keitti kahvin termospulloon, pukeutui siisteihin toimistovaatteisiin, kiirehti asemalle odottamaan aamuseitsemän junaa, istui junassa 40 minuuttia ja saapui työpaikalleen hieman ennen kahdeksaa. Hän istui työpisteellään seitsemän ja puoli tuntia vastaillen asiakkaiden ja muiden toimijoiden soittoihin ja kun kellon viisarit osoittivat 16:00, hän sulki työkoneensa, käveli taas asemalle, hyppäsi ruuhkaiseen kotijunaan ja palasi kotiin. Tämä tapahtui joka päivä.

Asta asui suurehkon kaupungin laidalla kerrostalokaksiossa kämppäkaverinsa kanssa. Koska kaupungissa asuminen oli hyvin kallista ja yksinasuminen tämän vuoksi käytännössä mahdotonta - ellei nettopalkka alkanut vähintään kolmosella - hyötyi kumpikin osapuoli kimppa-asumisesta kulut jakamalla. Vaikka Astalla olikin maailman paras kaveri asuntoa jakamassa, nainen kaipasi silti paljon omaa aikaa. Hän ei ollut nauttinut elämäntilanteestaan enää vuosiin. Kaupunkiasuminen ja stressaava työ veivät kaiken energian ja ilon ja tuntui, että hänen piti jatkuvasti suorittaa niin töissä että työn ulkopuolellakin. Asta oli jo pitkään haaveillut irtisanovansa itsensä, muuttavansa takaisin Pohjois-Suomeen tai jonnekin muualle "korpeen" sekä ostavansa hevosen, mutta näitä toiveita hän ei ikinä ollut pystynyt toteuttaa.
Yllättäen syyskuussa 2020 Astan työpaikka ilmoitti aloittavansa yt-neuvottelut ja päin vastoin ihmisten yleistä oletusta tämä oli Astalle kuin lahja taivaasta. Asta ilmoittautui välittömästi vapaaehtoiseksi irtisanottavaksi pitkäaikaisesta työstään ja puolen vuoden irtisanomispalkan turvin hän viimein uskalsi ja kykeni lähteä pitkäaikaisia haaveitaan toteuttamaan.

Hevoshistoria

Nuoruudessaan Astalla oli hevonen, jonka isänsä oli ostanut hänelle 11-vuotislahjaksi. "Emppu" oli lihava, tynnyrimäinen tähtipää suomenhevonen, entinen ravuri, joka ei osannut muuta kuin kaahata täyttä vauhtia pää pystyssä - ja kun se lähti käsistä, sitä ei pysäyttänyt mikään muu kuin tallin seinä. Rautias hevonen oli kiltti, mutta turvallisesta lapsen ratsusta niin kaukana kuin mahdollista. Lopulta Astan perhe kuitenkin tajusi, että ruuna ei ollut vaarallinen ilkeyttään, vaan hevonen oli lihaksistaan niin pahasti jumissa, että sillä ei ollut muita vaihtoehtoja kuin paeta alta. Kun ruunan lihaksisto oli hoidettu kuntoon, alkoi koulutuskin mennä perille. Asta sai vuosien aikana ruodittua Empusta jonkinlaista ratsua ja onnistuikin koulutuksessa, sillä lopulta ruuna ei enää pyrkinyt karkuun tuntumaa eikä lähtenyt kiitoraviin joka käänteessä, oppipahan se lopulta myös espanjalaista käyntiäkin (tai siltä se näytti). Ruuna ehti olla Astan omistuksessa yhdeksän vuotta, kunnes eräänä lokakuisena iltana maastolenkillä kaikki päättyi: pusikosta eteen hypännyt kiimainen hirvisonni säikäytti Empun, jolloin ruuna oli pudottanut Astan kyydistään ja lähtenyt täyttä laukkaa takaisin kotiin päin ja kesken pakomatkansa liukastunut peilijäällä, kaatunut ja murtanut kummatkin etujalkansa. Empulle tehtiin hätälopetus naapurin metsästäjän toimesta.
Empun kuolema oli Astalle todella paha paikka, eikä nainen enää kestänyt nähdä hevosia, tallia, heinää, ei mitään, mikä liittyisi hevosiin.

Meni seitsemän vuotta, kunnes hevoskärpänen iski jälleen. Hän halusi jatkaa siitä, mihin Empun kanssa ennen onnettomuutta jäi. Hän halusi hevosen, nuoren raakileen, jota lähteä kouluttamaan. Pitkä hevoseton tauko välissä ei ollut ongelma, sillä Asta tiesi, että asiat muistuisivat kuitenkin mieleen harjoitellessa.
Koska Emppu oli vienyt ison palan Astan sydämestä, oli naisen hankintalistalla ensimmäisenä suomenhevosruuna, joka muistuttaisi entistä hevostaan. Hän ei kuitenkaan olisi sanonut ei myöskään eestiläiselle tai vuonohevoselle, ehkä islantilainenkin olisi mennyt, mutta toisin kävi. Astan seuraava elämän hevonen tulikin olemaan arabialainen.



taustakuvien © The Inspiration Gallery, muutoin © jodochus 2020